"Lily ja Lysti"

"Lily ja Lysti"

maanantai 15. toukokuuta 2017

Lehmä joka söi imurin

Eli tarina Lystikkään Lipsuttajan leirielämästä.

"Tiedän että mamma se on odottanut tätä Wirneen leiriä kuin kuuta nousevaa jo muutaman kuukauden, ja mie arvelin että koska viime vuonnakin oli kiva järkyttää leirielämää (söin virkatun maton edellisellä viikolla) niin tehdään se nytkin. Perinteet kunniaan! Eli aloitin viikon syömällä keskiviikkona järjestelmäkameran laukun ja imurin suulakkeen. No jos totta puhutaan niin en kerennyt sitä suulaketta ihan kokonaan syömään, koska miut vähän niinkun yllätettiin itse teossa. Mutta minkäs mie sille mahdan, se oli lattialla, se näytti hyvältä ja maistui vielä paremmalle. Ja kyllä minua ihan aavistus ärsytti, että jättivät miut ihan yksin. Siskokin läks mamman mukaan töihin niin ei sekään ollut vahtimassa."

Mutta koska kyseessä on Lysti, ajattelin, että sieltä se tulee pois ja unohdin oikeastaan koko asian. Perjantaina pakkasin Skodan taas ihan kattoa myöten täyteen ja lähdettiin sitten kohti Kunkkulan Koirakeskusta. Täytyy muuten sanoa että vaikka paikka sinällään on ihan hyvä, niin en vaan voi ymmärtää muutamaa "pikkujuttua" tuon paikan toiminnassa. Kuten maastojen vaikeaa saantia sekä mm. saunan lämmittämistä. Mutta no, ne on sitten ihan oma juttunsa. Ja koska tämä suomen kesä on lyhyt ja vähäluminen, pakkasin kaiken toppatakista t-paitaan. Koska ei voi tietää?

Oltiin sovittu jo perjantaille hakutreenit, ja tarkoitus oli jatkaa Lystin hyvin alkanutta rullailmaisua. Mutta kun mentiin metsään, oli minun kiltti ja hyvätapainen paimennin kadonnut jonnekkin matkan varrelle ja tuntui että koiralla ei ole lainkaan korvia, saatikka että se olisi ikinä hakumetsässä käynytkään. Mietittiin että olisiko se uusi metsä, uudet ihmiset tms, mutta minä olin kyllä aika huolestunut, koska ei ne ole ikinä Lystille olleet mikään ongelma. No ajattelin, että kyllä se siitä, katsotaan huomenna uusin silmin asiaa. Mutta jäi kyllä kaivelemaan.

No aamulla meillä oli tokokoulutus Veera Korhosen koutsaamana, ja sehän alkoi juuri niinkuin piti. Meillä oli hyvä suunnitelma mietittynä, eli ongelmana oli tämä silmillä kaikkeen jääminen ja ruokaraivo. Koska nythän pikkuelukka on jäänyt niin pahasti tilttiin että ei ole pystynyt edes liikkumaan pahimmillaan. Joten nyt alettiin korjaamaan ongelmaa niin, että otin aamupalalta puuroa mukaan, että syötän koiran vielä ennen treeenihin menoa. No joo. Hyvinhän se treeni alkoi, mutta sitten Lysti pongasi katolle viritetyn haukan, ja alkoi sitä haukkumaan. Ja sen jälkeen koko maailma oli mötköjä täynnä. Ja tämäkään ei todellakaan ole Lystille ominaista. Ei se jää kiinni pelkoihinsa. No tietenkin sitten puhuttiin että MH oli viikko sitten, että vaikuttaako se jne, mutta outoa. Erittäin outoa. No saatiin me idea kiinni tosta treenistä, mutta koira ei siis todellakaan ollut oma itsensä. Sitten koiruus kakkasi imurin suulakkeen osia, ja olin iloinen, että kyllä se nyt tästä, että jospa ne nyt olikin syy tähän outoon tilanteeseen?
"Itä-Suomen Alaosaston leikkihetki. Mie löysin tämmösen sukulaistytön leiriltä. Sen nimi oli Sanni ja se kuulemma kuuluu samaan alaosastoon meidän kanssa. Miulle se kyllä käy, koska se oli tosi kiva ja me saatiin ihan kunnon leikit aikaiseksi. Toivottavasti nähdään toistekkin!"

Toinen setti meni jo hieman paremmin, ja aloin ajattelemaan että kyllä tästä vielä uuteen nousuun päästään. Jepjep. Koira alkoi häiritsevästi raapia silmäänsä, ja Laura jo katsoi sitä eikä huomannut siinä mitään erikoista. Ruuan jälkeen mentiin taas metsään, ja koska eiliset hakutreenit olivat menneet aika penkin alle, ajattelin että no jätetään jälki väliin ja mennään hakuilemaan. Huono idea. Koira oli täysin outo, tuntui että se vaan haisteli metsään ja pelkäsi. Ei saatu yhtään mitään aikaiseksi, kun koira vaan kimpoili häntä koipien välissä ympäri metsää. Ei auttanut maanittelu, ei käskyttäminen, ei palkkaminen, ei yhtään mikään. Joten koira autoon ja olo alkoi olla aika epätoivoinen. Ja oikeasti aloin pelkäämään, että mitä hittoa nyt tapahtuu. Koira ei ole ollenkaan oma itsensä enkä ikinä ole sitä tuollaisena nähnyt. Kauheat skenaariot pyörii mielessä. Entäs jos sitä, entäs jos tätä. Treenin jälkeen jäätiin Julian ja Annen ja koirien kanssa lenkkeilemään alueelle, koska arvelin että jospa se rauhoittaisi koiran. No ei rauhoittanut. Tai siis joo, kyllähän vähän leikki, mutta ei siis todellakaan silleen kun normaalisti. Ja kakkakin oli normaali, joten alkoi oikeasti olla aika epätoivoinen olo. Kunnes sitten tultiin takaisin leiripaikalle, ja otin koiran nuotion ääreen jotta saisin sitä näytettyä Lauralle.

Ja sitten se tuli. Se loppukin siitä imurin suulakkeesta. Pitkällisen äkeltämisen jälkeen. Ja koira sai kirjaimellisesti pyllyhepulin. Oikein ilo loisti silmistä. Ja sitten pystyi leikittämään pentuja ja käymään yksin agilitykemtällä riehumassa ja elämä oli taas ihanaa. Ja me saatiin naurunaihe koko illaksi. Lysti ja Lystin imurin suulake. Mahtavaa. Vein koiran nukkumaan, ja ajattelin että kyllä se tästä. Huomenna on uusi päivä ja uudet kujeet. Vaan sitä myöskin mietin, että tässä tuli taas täydellinen esimerkki siitä, kuinka jännällä tavalla koira voi kipunsa kertoa. Ei käy kyllä yhtään kateeksi noita eläinlääkäriparkoja, jotka joutuvat tuollaisten oireiden myötä keksimään mahakivun syyksi? Ja toki, tässä oli just se että kun tunnen koirani. Eikä se ikinä pelkää tuolla lailla. Ei ikinä perseile. Ja yrittää aina parhaansa. Ja nyt se pelkäsi, perseili ja ei todellakaan näyttänyt yrittävänsä. Vaikka todellisuudessa sehän yritti ihan hitosti. Vaikka koski niin silti yritän. Kyllä se vaan on aivan superihana.

"Reissussa olossa on ehkä yks parhaimpia juttuja päästä aamulla mamman viereen kellimään ennen heräämistä. Siinä voi limeksiä kaikki unentuoksut mamman naamasta."

Aamulla koira oli jo täysin oma itsensä. Kiehnäytyi sylissä, riehui aamulenkillä ja huusi kun joutui hihnaan. Mahtavaa, ajattelin. Edes tämän päivän treenit onnistuvat. Jepjep. Niinhän sitä olisi voinut ajatella. Mutta koska Lysti, niin eihän se nyt niin mene.

Mentiin samalle hakualueelle ja ajattelin, että otan Lystin vielä tallaamaan aluetta koska eilisen reaktio oli ollut niin vahva. Ja puolessa välin tallausta näen, että kun koira juoksee miun luo, sillä on suu veressä. No eikun suu auki ja huomaan, että keilessä on reikä. No mahtavaa. Mutta tämä ei tunnu koiraa häiritsevän millään lailla, joten jätän koiran autoon ja aletaan treenaamaan. Ja siis tulimme siihen tulokseen että Lysti on ollut lehmä entisessä elämässä:

"Karjatalousneuvoja Kyllikki Lumijärvi laskee lehmän syövän ruokaa päivittäin ainakin 60, parhaimmillaan jopa 80 kiloa. Eli keskimäärin 15% painostaan. Märehtiessään lehmät palauttavat syömänsä ruuan pötsistä ruokatorvea pitkin takaisin suuhunsa ja pureskelevat sen uudelleen hienommaksi." Eli melkein kuin Lysti, eikös?

Jätin tarkoituksella Lystin melkein viimeiseksi, sillä ajattelin että kerkeää hieman pahin verenmaku katoamaan suusta ennen kun aletaan harjoittelemaan. Vaikka eikös sitä aina sanota että treenattiin verenmaku suussa ? No jospa ei kuitenkaan iha kirjaimellisesti? No nyt koira olikin ihan oma itsensä, hieman pudotteli rullaa mutta muuten teki tosi hyvää treeniä ja olin iloinen. Saatiin siis hyvät treenit katastrofiviikonlopun päätteeksi.

Ilma oli muuten mitä mahtavin, ja kiven päällä auringossa maalimiehenä maakaaminen oli kyllä huippua. Tuli melkein olo, että olisi kesä! Auton mittari näytti 16,5, kun lähdin ajamaan leiripaikkaa kohti. Huikeaa!

Veera jäi vielä miun kanssa tottistelemaan ja nyt saatiinkin Lystille todella hyvät treenit aikaiseksi, sillä pystyttiinpä tekemään sille jopa houkutusten highway, ja luoksetulossa ei kertaakaan mennyt syömään mitään herkkuja. Törpön kierrossa oli ihan pakko käydä kerran maistelemassa, mutta sekään ei nyt mikään katastrofi ollut. Riitti että koira kauniisti vain ohjattiin pois kupilta. Joten loppupelissä siis kuitenkin saatiin onnistuneet treenit leirin päätteeksi, ja olin onnellinen.

Muuten leiri oli taas kerran aivan odotusten arvoinen, porukka oli mukavaa ja nauraa sai niin että vieläkin koskee mahaan. Ja neljän tunnin kotimatkakin meni oikein rattoisasti. Ja jos heti alettiin suunnittelemaan uutta leiriä. Koska oli niin hauskaa. Kotiin tulin joskus seitsemän maita, ja teki vaan mieli mennä suoraan nukkumaan. Mutta tottahan piti Lilyä ekana rapsutella, vaikka sillä taisi olla enemmän ikävä Lystiä kuin minua, ja sitten tietenkin antaa iltaruoka koirille. Ja siinähän sitä sitten oltiin. Lysti ei pystynyt syömään iltaruokaansa. Yritti kyllä, mutta ei vaan pystynyt. Läähätti ja raaputti itseään. Ja minähän tietenkin olin jo ihan varma että nyt sillä on suolitukos ja imurin suulakkeen osat edelleen ovat suolistossa ja ja ja.... No onneksi viesti Lauralle ja särkylääkkeen antoon. Jolloin huomasin että jotenkin tuo kieli on edelleen oudon näköinen. No sitten Jarno avuksi, koiran suu auki ja kieli ulos. Ei muuten ollut se reikä, joka oli syypää, vaan toiselta puolen kielen sivussa oli melkein koko näkyvällä matkalla iso vekki. Jännä, että koira ei pysty syömään. Ei edes Lysti. Onneksi särkylääke alkoi vaikuttamaan ja puolen tunnin päästä tilanne oli jo tämä:


 Ei käy tylsäksi elämä Lystikkään Lipsuttajan kanssa!

Mutta suuri kiitos vielä tätäkin kautta leirin järjestäjille sekä kaikille mukana olleille. Kaikesta huolimatta oli oikein mukava leiri!

Ei kommentteja: