"Lily ja Lysti"

"Lily ja Lysti"

tiistai 7. helmikuuta 2017

Kahdeksan päivän kuvahaaste 2/8

Kuinka valitaan maailman paras kisakoira?

Walluhan oli ensimmäinen koirani. Jos sitä joku ei vielä tiennyt ;) Koiran valintahan on helppoa, eikö totta? Selataan internettiä, ja rajataan vaihtoehdot kultaiseen noutajaan, owczarek podhalanskiin ja aussieen. Melkein samanlaiset rodut, eikös? Sitten päätetään että kultsi on kaikilla, podhalanski vie liian ison tilan ja Miimin Unski oli ihana, joten päädytään aussieen. Helppoa eikö totta? Sen jälkeen ruvetaan odottamaan pentua. Joka ei ole blue merle koska sen verran on tutustuttu rotuun että ikinä ei saa haluta blue merleä. Ja sitten päädytään Kemissä olevaan pentueeseen koska ne on syntyneet ja sieltä saadaan pentu. Mikäs tässä on niin vaikeaa? Ja koska pentuoppaassa sanotaan että täytyy käydä tutustumassa pentuihin, ajetaan Kemiin. Ja siellä vaihdetaan pentu toiseen, koska se eka oli aika flegu ja toi ihana punainen puri nenään. Eikä ollut flegu. Kun pentu tulee kotiin, käydään ostamassa lenkkarit koska korkokengissä on hankala käydä lenkillä. Samalla lyhennytetään rakennekynsiä, koska ne ovat niin pitkät että en saa remmiä pantaan. No niin, ja sitten siitä tulee maailman paras kisakoira, eikös?

Sitten toisen koiran kohdalla on jo opittu että pitää nähdä kummatkin vanhemmat. Mielellään ennen astutusta. Tutustutaan kasvattajaan todella hyvin. Eikä edelleen haluta sitä blue merleä. Ja nyt jo osataan katsoa sukutauluja, ollaan tutustuttu sukulaisiin ja saatu suosituksia. Lennetään Puolaan katsomaan narttua. Ja todetaan muutaman kk päästä että vituiks män, ei tullut narttua. Jolloin kohtalo antaa miulle pienen sinisen nartun, jonka kasvattajasta en ole ennen edes kuullut, joka on Moonan siskontyttö ja jolla on eriparisilmät. Ja joka on kodinvaihtaja. Mutta joka on niin valloittava. No niin, siitä sitten maailman paras kisakoira, eikös?

Ja kolmannen koiran kohdalla homma on jo täysin lähtenyt lapasesta. Osataan jo katsoa sukutauluja, tiedetään koiria, niiden ongelmia, ja huomataan että tieto lisää tässäkin asiassa tuskaa. On jo tutustuttu kasvattajiin, ja toiveet alkavat olla jo pitkän sähköpostiviestin pituiset. Ja sitten kaverisi vinkkaa sinulle pentueesta jossa on sukutaulussa noiden kahden edellisen sukulaisia, ja tiedät jo jotain kasvattajasta ja sen jälkeen tulee se kysymys "tahtookohan se leikkiä miun kanssa samalla hiekkalaatikolla, onkohan meillä samanväriset lapiot?"

Nimittäin olen huomannut että aussien valinta on kuin fifty shades of grey. Enkä tarkoita nyt niitä seksijuttuja vaan todellakin sitä että on olemassa viisikymmentä eri harmaan astetta. Ja harmaalla tarkoitan varsinkin luonnetta. Ja varsinkin aussien luonnetta. Nimittäin jokainen tuntee sen naapurin Tepon joka osti koiransa keltaisesta pörssistä ja sai siitä maailman parhaan kisakoiran, mutta oikeassa elämässä se harvoin menee niin. Ja jokainen tuntee sen koiranomistajan, joka sanoo että tää on tosi kiltti ja sesse seisoo edessäsi hampaan irvessä muristen. Eli kyllä siihen kasvattajaankin kannattaa tutustua, että puhutte samasta harmaan sävystä. Koska sehän se päättää minkä koiran sie saat. Käykö se siulle? Enkä ala edes kertomaan kannattaako ottaa koiraa jonka "saa itse valita 1pv ikäisten pentujen kuvista" Koska voihan lotossakin voittaa?

Otan nyt Lystin tähän esimerkiksi kuinka minä valitsin koiran. Eli kun olin löytänyt sen kasvattajan joka mahtui kanssani samalle hiekkalaatikolle, alkoi se koiriin tutustuminen. Ja kasvattajaan. Laura onneksi sai niitä koiria minulle niin paljon näytettyä, että lopuksi en enää muistanut puoliakaan koirista jotka olin nähnyt. Mutta tykkäsin. Kovasti. Koska ensisijainen asia minulle on koiran luonne. Minä tykkään perussessestä. Ja tiedän, nyt kaikki ihmettelevät että mitä? Eihän perussesse ole Maailman Paras Kisakoira? Mutta kun minulle se on. Koira, joka ei pelkää ihmisiä. Ei tarvitse rakastaa välittömästi kaikkia, mutta ihmiset ei saa olla ongelma. Koira, joka ei pelkää elämää. Ei ääniä, ei hajuja, ei alustoja. Koira, jonka kanssa voit mennä treenikentälle ilman, että sinun pitää ekana tehdä tsekkaus ketä, missä, mitenkä. Ja koira, joka on koirasosiaalinen. Ei tarvi jokaisen kanssa tulla toimeen, mutta pitää sietää muut koirat. Ja osata rauhoittua. Ja nämä on luonteenpiirteitä jotka muuten sitten periytyvät. Ja jotka toki näkyvät luonnetestissä, mutta parhaiten oikeassa elämässä. Raiku oli juuri tuollainen perussesse. Samoin suurin osa Lauran kasvateista. Suuntaan tai toiseen, mutta perussessejä.

Koska jos koira on perussesse, se ei tule saamaan +250 luonnetestistä, eikä se tule saamaan -250 sieltä. Mutta sen kanssa on helppo elää arkea. Ja sen kanssa on helppo elää harrastuskoiran arkea. Sitä ei tarvitse totuttaa eri kenttiin, eri alustoihin, eri ihmisiin, eri koiriin. Sen kanssa ei tarvitse tehdä kauheata määrää työtä sosialistamisessa, ei sitä tarvitse ekaa vuotta kuskata erilaisissa paikoissa. Sille ei tarvitse opettaa noita asioita, niiden tulisi olla sille ihan normaalia elämää.

Sille voi alkaa vaan opettamaan asioita. Ottaa koira autosta ja alkaa treenaamaan. Ja se jos mikä ei tunnu olevan ihan normaalia. Ja nyt en puhu ainoastaan aussieista. Miettikääpä: Kun vieras ihminen tulee koiransa kanssa kentälle, koulutukseen tms, mitä hän kertoo ensimmäisenä koirastaan? Vai kertooko mitään muuta kun sen mitä aikoo treenata? Aika usein aloitetaan sillä, että koirani on sitten... Ihmiset ihannoivat kovaa, +2 hermoilla olevaa, toimintakykyistä, taistelutahtoista koiraa. Miksi? Minulle ainakin tuollainen koira olisi aivan tikittävä aikapommi. Koska tiedän että vähempikin riittää. Kuinka moni tietää ennen kaikkia muita että 400m takanapäin kulkee ihminen? Minäpä tiedän. Koska minun on ollut pakko huomata se ennen kun Wallu huomaa. Minä huomaan metsässä marjastajan ennen muita. Usein jopa ennen koiria. Onko se sitten normaalia?

Ja toki, kannattaahan sitä miettiä tuota rotuakin. Koska usein kuulee, että kyllä mie sen rodun kanssa pärjään. Mutta kun se eläminen ei ole pelkkää pärjäämistä. Mie varmasti pärjäisin tuollaisen em. koiran kanssa. Mutta nauttisinko mie sellaisesta koirasta? Rakastaisinko mie sellaisen kanssa treenata? No en ihan varmasti. Verta saa virkkuukoukullakin. Ja aloittaa voisi paljon helpommastakin koirasta kuin Wallusta. Ottaisi sitten toiseksi koiraksi sen haasteellisemman rodun tai luonteen. Ja ehkäpä kävisikin niin että se ei olisikaan enää niin haasteellinen?


Ja sitten se terveys. Mörkö. Iso mörkö. Hyvä päivä sentäs että niitä luustokuvia jännitetään. Onko se rähmä vain rähmää vai merkki jostain muusta. Mites toi ripuli, johtuiko se siitä että koira söi t-paidan vai onko se nyt allerginen? Ja voi hyvä isä että tämän asian kanssa olin ennen fanaattinen. Lynkkasin sumeilematta ne kasvattajat jotka teki pentuja koiralla, jolla oli yhtään mitään fyysisesti vialla. Eihän jumaliste niin voi tehdä, eikä se raukka huomaa mitä se tekee? Tuolta kasvattajalta en ainakaan pentua ota, aivan sutta ja sekundaa. Mutta tässäkin asiassa siperia opettaa. Aika rankallakin kädellä. Enkä nyt todellakaan sitten tarkoita että terveydellä pitäisi leikkiä, mutta kun täydellistä koiraa ei tule löytymään. Ainakaan niin että se vielä periyttäisi sitä täydellisyyttään. Täytyy vaan valita vähiten huono vaihtoehto? Tiesin aika hyvin Lystin sukutaulun sudenkuopat, siis ne mitkä oli julkista tietoa. Ja siltihän sieltä yllätyksiä tulee. Se vaan menee niin. Koska minkä näistä koirista valitsisit: Koira jolla on haastava luonne ja sairauksia, koira jolla on upea luonne mutta sairauksia, koira jolla on haastava luonne mutta se on täysin terve? Kyllä mie ton keskimmäisen ottaisin.

Toki ainahan sitä toivoisi että saisi täysin terveen ja upealuontoisen koiran, jolla vaan karauttaisi noihin SM-kisoihin, mutta aina se ei mene just noin. Aina ei saa sitä mitä haluaa, vaan sen minkä ansaitsee. Lysti luojan kiitos ainakin vielä on sekä tervepäinen että terve, toivotaan että näin on jatkossakin. Koska se on kyllä juuri sitä mitä toivoin, ja jopa hieman enemmän. Ruokaraivoni.


Ja muistakaa! Se koira joka miulle käy on monen pahin painajainen :D ja miun pahin painajainen onkin jonkun muun pala kultaa. Kuten Lily. Miun pala kultaa, edellisen omistajan painajainen.


2 kommenttia:

Katariina Launiala kirjoitti...

Juuri näin kertaa miljoona! Itsekin tässä vähän aikaa sitten vastasin facessa ketjuun tollerien luonteista. Vastasin, että omani oli aika täydellinen ja listasin ilolla pientä Ruttimusta ylistävän paatoksen. Sitten tajusin, että moni oli kanssani erimieltä, kun he listasivat huonoiksi puoliksi niitä, joita omassani ylistin :D

Tieto myös lisää tuskaa välillä niin, että tuntuu ihan mahdottomalta ottaa ikinä enää mitään koiraa koskaan! Eiköhän Käpynenkin joskus kaverin saa, kunhan emäntä lopettaa saivartelunsa :) Onneksi siitä on enemmän kuin helposti kirmaamaan kanssani juuri kaikissa niissä harrastuksissa, joita haluankin harrastaa!

Mari kirjoitti...

Joo näinhän se tuntuu olevan, kun lukee noita facebookin puolelle kirjoitettuja kommentteja. Kaikki eivät tainneet ymmärtää juuri sitä että tuo on MINUN näkemys, ei sellainen "tälläisiä jokaisen koiran täytyy olla" ajatuksia. Ja sehän aussien rikkaus onkin, sieltä löytyy kyllä luonnetta varmasti jokaiselle :D