"Lily ja Lysti"

"Lily ja Lysti"

perjantai 10. helmikuuta 2017

Kahdeksan päivän kuvahaaste 5/8

"Ei yksin kannnata murjottaa kun reilun kaverin mukaan saa, kaksin meillä on hauskaa niin koskaan ei jouduta suutuksiin"

Treenikaverit. Välttämätön paha vai maailman paras asia?

Minusta maailman paras asia. Toisaalta. Toisaalta taas maailman ärsyttävin asia.

Muistelen kaiholla montaakin treeniryhmää jossa olen ollut. Ne aussietreenit joissa aloitettiin treenaamaan. Käytiin yhteislenkeillä, toivotettiin uudet aussieomistajat avosylin tervetulleiksi. Juhlittiin koirien synttärit, omat ja vähän vieraatkin. Tutustuin moneen uuteen ihmiseen ja moneen uuteen koiraan.


Sitten mentiin noutajien tokotreeneihin. Siellä oli kyllä hauskaa, milloinkahan Joensuuhun saisi samanlaiset treenit aikaiseksi? Jos en ihan väärin muista niin varmaan kolmisenkymmentä harrastajaa seisoi rivissä kouluttamassa koiriaan. Rotukirjo oli todella laaja, ja taso oli aivan alottelijasta jo pitkälle kisanneisiin. 

Sitten alkoivat maastotreenit. Hilkka veti alkeisjälkikurssin ja Moona suostui ottamaan "sen hullun" ryhmäänsä. Taisivat tarkoittaa sekä koiraa että omistajaa? Kokeiltiin viestiä ja hakuakin. Jälki vei kuitenkin täysin mennessään. Sitten päästiin Joalle agilityä harrastamaan. Se oli kyllä hauskaa. Ja toisaalta aivan järkyttävän raivostuttavaa. Aloin ymmärtämään että ainut pysyvä asia ryhmissä on muutos. Ja se, että ympäri tullaan ja yhteen käydään.


Mutta en ikinä olisi uskonut että kun hankin koiran saan niin paljon kavereita, ja osasta tulee jopa oikein hyviä ystäviä. Ja kuinka paljon tulee reissattua ympäri suomen. 




Sitten tuli hakutreenit Lilyn kanssa, aloitettiin Seijan ja Lean vetämässä penturyhmässä. Siitä siirryttiin hakuryhmään, mutta motivaatio oli aika vähissä. En oikein tuntenut kuuluvami ryhmään, ja kuten jo aiemmin sanoin, silloin tulee nopeasti jäätyä sinne sohvalle tai keksittyä muuta tekemistä. Enkä oikein päässyt hakuun lajina kiinni. Jälki oli paljon mukavampaa, siinä olin kuitenkin jo omalla alueella. Tokoa treenattiin myöskin, ja siinä alettiin kisaamaankin. Kävin myös koetoimitsijakursseja, ja sitä kautta tutustuin taas uusiin ihmisiin. Agility jäi lajikirjon kasvaessa, jostain on vaan luovuttava.



Ihmiset muuttuvat, ajat muuttuvat, koirat vaihtuvat, ryhmät vaihtuvat. Toisaalta se on ihanaa, saa tutustua uusiin ihmisiin, mutta toisaalta se luo tietyn epävarmuuden, kun olisi vaan niin kiva treenata siinä samassa porukassa. Ja tiedän, että en ole mikään maailman helpoin treenikaveri. Tahdon tietyn sitoutuneisuuden ryhmääni, ja se joskus aiheuttaa paljonkin eripuraa. Siksi olisikin ihanaa saada ryhmään edes suurin osa ihmisiä, jotka sitoutuisivat samalla lailla kun minä ryhmään. 

Koska tämän 10 vuoden aikana on todellakin alkanut arvostamaan hyvää ryhmää. Se oikeasti vie eteenpäin, vittuilu on välittämistä ja kyllä meillä välitetään. Se tsemppaa aina vaan lähtemään, tekemään, haaveilemaan ja saavuttamaan uusia tuloksia. 


Koska mikään ei ole niin ihanaa kun metsässä juhlia kavereiden kanssa tuloksia. Se on vaan niin hienoa. Se on kiitos siitä upeasta työstä, jota trenikaverit tekevät minun ja koirani vuoksi. Sillä mitään tuloksia en yksinäni olisi saanut. Jokaisella ihmisellä on ollut jonkunlainen osuus tässä paletissa. 

Moni ei ymmärtänyt miksi pidin käyttövaliobileet. Pitivät minua outona, kuulemma ylpeäkin olin. Halusin brassailla tuloksilla. Ei kuulemma treenikavereita tarvitse muistaa, eihän ne sitä työtä ole tehneet. Ja varsinkaan juuri se porukka, jonka kanssa olet vasta aloittanut treenaamaan. Iha oikeasti? En minä voi ajatella noin. Varmaan se johtuu siitä että minä en ole päässyt ryhmiin vaan menemällä, kukaan ei halunnut minua ryhmäänsä. Olen nähnyt niin monet riidat ja ryhmien hajoamiset, että osaan oikeasti arvostaa niitä ihmisä jotka sitä minun sesseäni itsestäni puhumattakaan jaksavat päivästä toiseen katsoa. Jotka jaksavat tsempata eteenpäin. Ja kirjoitin aiemmin tuosta tokokokeesta, ja muistan, kuinka autolla kaveri tuli ja sanoi: Nyt lähdetään treenaamaan, katsotaan mikä on vikana. Hitto jos sitäkään ihmistä ei olisi ollut, olinkohan oikeasti lopettanut koko homman?


Ja nytkin kun koe on huomenna, jättää yksi kaveri sovitun menon ja jää meitä auttamaan. Niin tälläisillekkö ihmisille pitäisi vain mutista pieni kiitos ja sillä selvä? Aioin kyllä jatkossakin tuoda kakkua treeniryhmälle, kiittää ihmisiä ja pitää bileitä. Koska se on vaan minun tapani kiittää siitä, että olette siinä. Kiitos kun jaksatte minua ja koiriani.





Ei kommentteja: