Pyrzillac´s Winniepooh

Tästä se kaikki lähti. Ensimmäinen kuva pikkumiehestä. Paitsi että tässä vaiheessa ei vielä tiedetty että se on meidän pikkumies. Muutettuamme rivitaloon ex-miehelleni tuli halu saada koira. Hän olisi halunnut kultaisen noutajan, ja minä sanoin että voidaan ottaa koira, mutta EI kultaistanoutajaa. Joten siitä alkoi pitkällinen koiran etsiminen. Alettiin miettimään mitä koirassa pitäisi olla. Koko päätettiin ensimmäisenä, eli ei ihan pientä mutta ei suuren suurtakaan. Itse halusin koiran jolla ei olisi metsästysvaistoa, jotta sitä voisi pitää vapaana. Koirat.comista löytyy yllättävän monta rotua tuohon kategoriaan. Minullahan ei siis ollut mitään käsitystä koiraroduista, minulla ei ollut juurikaan ystäviä joilla olisi ollut koiraa, saatikka että olisin ikinä halunnut koiraa itselleni. Mutta sitten alkoi rodut tippumaan listalta, ja loppujen lopuksi kävin katsomassa podhalanskia, labradorinnoutajaa ja muutamaa muuta rotua. Mutta jokin oli aina se juttu että ei. Kunnes sitten istuin koneen ääreen ja tein uuden listan roduista. Sille listalle tuli australianpaimenkoira. Kävin 3 eri kasvattajan luona katsomassa koiria, ja päätös oli selvä. Tälläinen meille tulee. Meille oli jo hieman puhuttunakin yksi pentu, mutta koska pentuja ei syntynyt tarpeeksi, alkoi etsintä uudelleen. Kemissä oli syntynyt pentuja, joten otin sinne yhteyttä ja kas, meille olikin varattuna mustatrikki pentu.

Mustatrikki pentu vaihtui punaiseen sillä hetkellä kun näin Wallun. Ei ollut mitään ajatustakaan siitä etteikö tuo riiviö tulisi meille. Meidänhän ei pitänyt mennä käymään Kemissä kun vasta sitten kun pennut olisivat olleet luovutusiässä, mutta muutaman päivän mietittyäni päätin että haluan kuitenkin nähdä pennut. Ja niinpä ajoin Kemiin ja takaisin samana päivänä, ja onneksi ajoin.

Sitten sovimme että Wallu tuodaan Jyväskylään. Minusta tämä hakemiskertomus kertoo siitä, että alusta lähtien vauhtia ja vaarallisia tilanteita ei elämästämme uupunut. Olimme kasvattajan kanssa sopineet, että lähdemme suunnilleen yhtä aikaa ajamaan, ja tapaamme abc:n pihalla. Itse en saanut koko yönä nukuttua kun vaan jännitin uutta perheenjäsentä. Ja vaikka olimme sopineet että kasvattaja soittaa kun lähtee, oli hermostuneisuus niin suuri että lähdimme jo ajelemaan. Kasvattaja soitti reilun tunnin kuluttua ja kertoi olevansa edelleen Kemissä, sillä heidän pihatiensä oli tukkinut ambulanssi ja he eivät pääse lähtemään. No me päätettiin että mennään nyt sinne abc:lle, ja juodaan vaikka kahvia muutama tunti. Hieman ennen Jyväskylää liikenne stoppasi. Siinä sitä jumissa istuttiin ja ihmeteltiin, ja kerettiin jo miettimään että eipä taideta sitä pentua tällä reissulla nähdä. Nimittäin liikenne oli myös toiselta puolelta siltoja katki, eikä kasvattajakaan päässyt meidän luokse. Muistaakseni heillä oli vielä kiire Helsinkiin joten montaa tuntia ei olisi aikaa seisoskella jumissa. Me päästiin ekana liikkeelle ja saatiin kuulla että sillat oli suljettu liikenneonnettomuuden takia. Siinä sitä sitten odoteltiin, ja se tunne joka tuli kun sain tuon pienen karvapallon syliini oli kyllä odottamisen arvoinen! Ja kuinka nätisti sitä oltiinkaan autossa, vasta Joensuuntielle kääntyessä pieni päätti että nyt loppuu autossa olo. Ja monesti olen miettinyt että kuinkahan paljon se patja olisi maksanut, pieni nimittäin huusi koko alkuyön kunnes menin lattialle nukkumaan viereen. Sitten pystyi rauhoittumaan ja rupeamaan nukkumaan.

Kyllä se oli niin mielettömän söpö jo pentuna. Ja muistan kuinka kauhuissaan se oli meille tulosta. Ja tuossa kuvassa taustalla näkyvästä krokotiilista. Vielä viimeisenä päivänään kun etsin lelua jolla leikkiä ja tuo kroko tippui lattialle, Wallu pelkäsi sitä. En voi käsittää miksi, se ei edes vinkunut kunnolla. Mutta siitä sitä rohkaistuttiin ja ihmisiäkin kävi ottamassa kuvia ja tutustumassa pieneen pentuun.

Ja kertokaa kuinka näitä silmiä voisi vastustaa???

Pentuvideo

Valokuvia katsellessa muistuu kyllä kaikkein parhaiten asiat mieleen, ja siitä olenkin onnellinen että niitä kuvia on otettu paljon. Ja nyt kun järjestelin kuvia löysin myös videoita joita en ollut muistanut olemassa olevankaan.

Ja tämä kuvahan on ihan klassikko, tässä ollaan ensimmäisillä aussitreffeillä ja Wallu ja Kiri näkevät toisensa ensimmäistä kertaa. Wallu oli tässä vaiheessa jo voittanut arkuutensa ja oli päättänyt että Kiri voisi olla sellainen jonka kanssa voisi leikkiä. Sillä oli nimittäin alkuun tapana katsella hieman syrjästä mitäs nää kaverit on ja sit vasta alkaa leikkimään. Tuo tapa kyllä hävisi jossain vaiheessa kokonaan, ja varmaan viimeisen vuoden aikana Wallu oli aina ekana joka lenkillä, ja ohjasi laumaa haluamaansa suuntaan.

Se oli heidän kaveruutensa alku, sillä tästä lähtien Kiri ja Wallu olivat erottamattomat kaverit, joiden leikki oli aina todella hurjaa katsottavaa. Vauhdin ja äänen määrä oli aivan älytön, ja usein vaan seisottiin Hilkan kanssa ja ihmeteltiin kuinka ne tuohon pystyvät. Vaan joka kerta ne leikkivät samalla tavalla. Ja Kirin juoksut olivat ainoat johon Wallu kunnolla reagoi, sillä ennen kun se kastroitiin Kirin juoksujen aikaan Wallu teki jotain mitä se ei ikinä ollut tehnyt, eli ulvoi kotona! Piti ihan tarkistaa ja kyllä, Kirillä oli alkanut juoksut :D

Kesä meni opetellessa uusia asioita, ja kovasti yritimme mennä myös uimaan. Mutta vaikka jo tuolloinen Wallu rakasti kepin hakemista, ei se todellakaan tarkoittanut että sinne veteen olisi voinut mennä. Mutta kauniita poseerauskuvia siitä sai.

Huvittaa kun näissä kuvissa Wallu näyttää niin rauhalliselta, mutta siis totuushan löytyy alla olevasta kuvasta. Se on otettu Wallun superlempipaikassa, eli meidän mökillä. Jos Wallu olisi saanut päättää mökiltä ei olisi ikinä lähdetty pois. Paitsi paimentamaan ja agiliitämään. Toisena kesänä kun tultiin ensimmäistä kertaa mökille se sai n.15min pyllyhepulikohtauksen ja me naurettiin vieressä, ei nimittäin tarvinnut kysellä että tykkäsitkö tulla tänne. Ja mökille sai tulla vieraita, kyllä ne toki ilmoitettiin mutta ei sen enempää, ja aina Wallu muisti mihin oli edelliskerralla lelunsa jättänyt. Mökillä minun tehtävänä olikin valvoa että koira ei ihan läkähdyksiin itseään juossut, sillä se saattoi useamman tunnin ajan kantaa keppiä tai palloa kenelle vaan sopivalle uhrille, tai sitten pitää laumaa kasassa, joka meidän mökillä oli myös aika aikaa vievä tehtävä. Ja mökillä minun isäkin muuttui elämää mukavammaksi ihmiseksi, jota ei tarvinnut kun ihan vähän vaan pelätä. Mökiltä onkin aivan mahdoton määrä kuvia, mutta tässä siis ensimmäiseltä kesältä:

Ja löytyipä muutama videokin, löytyvät täältä: Video1 Video2 Video3

Mutta jos Kirin kanssa Wallu oli ihan vaan kaveri, niin sitten löytyi nainen johon Wallu rakastui aivan täysin. Näitä koiria oli useampikin, mutta Rini oli aivan kärjessä. Wallu ei pystynyt mihinkään järkevään jos Rini oli lähellä, ja kirjoitinkin blogiin joskus että olemme kisavalmiita sillä hetkellä kun Rinin läsnäolo ei haittaa treenaamista. No viime kesänä treenattiin niin että Rini juoksuissaan oli autossa, ja Wallu kyllä teki hommia, mutta sillä sekunnilla kun hommat oli tehty ryntäsi Aijan auton luo ja teki hyvin selväksi mitä on siitä mieltä että Rini on lukittuna autoon eikä hän pääse mukaan. Mutta siis yhteiskuva ensimmäiseltä kesältä:

Löysinpä yhden videonkin kavereiden riehumisesta, löytyy täältä Video4

Ja jotta ei ihan riehumiseksi menisi, käytiin me Aijan rohkaisemana mätsärissäkin. Oli muuten eka ja viimeinen mätsäri, jos oikein muistan. Wallu ei tykännyt yhtään tilanteesta ja näytti sen hyvin selkeästi. Vaikka se tykkäsikin olla huomion keskipisteenä omilla ehdoillaan, tälläinen toiminta ei ikinä ollut Wallun parhaita puolia. Olisi sen varmaan saanut kestämään näitä tilanteita, mutta katsokaa nyt, saako tuollainen rimppakinttu ikinä mitään tuloksia ;) No ja sitten kun se olisi saanut tuloksia oli lääkitys päällä joten en ikinä nähnyt aihetta kiusata koiraa enempää. Mutta tässä siis video Video5

Ja juuri kun kesä vaihtui syksyyn, sattui ikäviä asioita. Wallu söi parsinneulan. Ja taas kertoo tuon koiran kipukynnyksestä, eli kuinka asian huomasin? Porukat tuli käymään ja koira riehui normaaliin tapaansa. Sitten vinkaisi, painoi pyllyn maahan ja matka jatkui. Teki niin pari kertaa, mutta kun ei vaikuttanut mitenkään kipeältä niin en illalla lähtenyt sitä mihinkään viemään. Aamulla tila kuitenkin huononi, tietenkin puolessa välin aamulenkkiä kun pieni alkoi oksentamaan. No eipä siinä auttanut kun soittaa töihin ja sanoa että hieman myöhästyn ja lähteä ajamaan eläinlääkäriin. Siellä tutkimusten jälkeen otettiin varmuuden vuoksi röntgenkuvat ja siellä näkyi neula. Niinpä koira leikkauspöydälle pienen varoituksen kera, eli että ei ehkä selviä leikkauksesta. Harvemmin on muutama tunti niin pitkältä tuntunut kuin mitä silloin. Menin vielä töihin koska meillä oli inventaario menossa. Eihän siitä mitään tullut, ainut ajatus oli että koirani kuolee ja saman huomasi pomonikin, joka käski minut kotiin. Samalla tulikin soitto että Wallu selvisi leikkauksesta, ja sen voisi tulla hakemaan. Voi että oli pieni mies onnettomana. Neula oli jo päässyt puhkaisemaan suolen ja menemään elimistöön, ja koiran koko masu oli vedetty auki. Arvatkaa olisiko yöllä taas ollut se patja aika kova sana? Wallu itki koko illan ja yön, sillä sitten kun se sai näyttää kivun se itki sitten koko rahan edestä. Masu oli hyvin vaikea pitää puhtaana, joten askartelin vauvojen puvuista Wallulle muutaman oman puvun. Tätä ennen koira oli mennyt iloisesti eläinlääkäriin, mutta nyt tilanne muuttui. Vaikka Martinan kanssa sillä oli oma erikoinen suhde, eli Martina sai tehdä sille melkein mitä vain, niin ei se siitä yhtään pitänyt. Ja tämähän oli meidän eläinlääkärikäyntien alkua vasta. Ja vaikka Wallu oli tosi kipeä sen viikon mitä noi tikit oli, niin ominaiseen tapaansa viimeisenä iltana ennen tikkien poistoa se puri hihnan poikki ja painoi yksinään lenkille :D

Syksyllä me aloitettiin myös tokoilu ensin poksin pentukurssilla joka jäi meiltä kesken ohjaajien asenteen takia, ja siirryttiin noutajien tokoon. Aluksi se oli tosi mukavaa, ainut oli että syksyn mittaan alkoi myös koira ottaa mittaa minusta, ja tammikuun puolella tokoilukin loppui koska kurssi jäi talvitauolle. Wallu sai syksyllä ensimmäiset kohtauksensa, mitkä silloin laitettiin stressin piikkiin. Ei tullut mieleenkään että ne olisivat epilepsiakohtauksia olleet. Muuten me vain oltiin ja öllöteltiin. Ja Wallu alkoi kasvaa miehen mittaan. 

Yksivuotiaana se näytti jo näin komealta :D

Wallulla oli siis paljon naispuoleisia kavereita, mutta vai yksi miespuoleinen. Walluhan siis oli kovin roturasisti, ja parhaimmat kaverit sillä olikin aussieita. Turren kanssa niillä natsasi heti ensimmäisistä aussietreffeistä lähtien, ja vaikka moni sanoi meille että no kyllä ne vielä toimeen tulee, mut odottakaa muutama kuukausi ni siihen loppuu kaveruus. Ei muuten loppunut, vaan jatkui samanlaisena koko ajan. Sen muistan että pojilla oli pitempi tauko että eivät olleet nähneet, ja kun Turre hyppäsi autosta niin ehkä 5 sekuntia oli sellaine tuleeko tappelu olo mutta sitten jo menivät kahdelleen pitkin polkuja. Leikkityyli kyllä pojilla muuttui, eli se pentuleikki katosi mutta aika ajoin silti poikien kummalla napsahtaa ensin leikki alkoi. Tässä kuvassa ne vaan yksinkertaisesti painii :D

Kevään tultua aloitettiin agility aussieporukalla Liperissä. Samalla aloitettiin Wallun kanssa pentuagility joka omasta mielestäni ja nykyisen kokemuksen pohjalta oli kyllä onneton. Mutta koira oppi hyppäämään :) Aussieporukan kesken sitten opeteltiin A, joka oli siis maailman pelottavin, ja saatiin tehdä oikeesti hommia että koira suostui tulemaan yli. Mutta kun se kerran tuli, ni se oli sit siinä ja sen jälkeen A oli maailman kaikkeuden mukavin este. Agility oli koiran mielestä hauskaa, mutta siis koiran haluamassa järjestyksessä. Yhtään se ei minua kuunnellut enkä minä kyllä ollut yhtään hajullakaan että mitä tässä pitää tehdä. Olipa homma jopa niin kivaa että autton ei enää tultu. Eikä auttanut se että ajettiin kaikki pois treenipaikalta, takaisin tultua koira teki edelleen esteitä yksinään ja huokas vaan kun tulin takaisin. Samaa se teki lenkillä, ei se yhtään katellu miun perään. Muistan kun kerran oltiin Miimin luona lenkillä, ja menin koiraa piiloon. No siellä sit sain kyyköttää ennen kun koira oli huomannu et hitto jotain uupuu. Mut sit tulikin kiire löytää mamma. Samaa tehtiin Hannan kanssa lenkeillä, eli juoksin karkuun ja kiinnitin koiran huomiota. Alkoi se toimiakkin, ja loppujen lopuksi Wallu ei enää ikinä lähtenyt niin kauaksi ettei se olisi minua nähnyt. Luoksetulokin oli niin varma kuin mitä tuollaisen pöyhiksen kanssa pystyi olemaan. 

Keväällä tavattiin koirapuistossa myös Selma niminen sakemanni, joka oli yksi ainoita muun rotuisia jotka Wallu hyväksyi. ja kuinka hyvin hyväksyikään, sillä niistä tuli ihan parhaat ystävät. Selman ja Wallun rakkaustarina vaan ei ollut kovin pitkäikäinen, sillä vaikka Selma oli nuori oli se niin sairas että Tiina joutui viemään sen viimeiselle matkalle. Toivonkin että Selma olisi Wallua ollut odottamassa, sillä se on ainut Wallun koirakavereista joka siellä jossain on odottamassa. Wallulle Selman posilähtö oli vaikea paikka, ja vielä varmaan vuosi sen jälkeen kun käveltiin tiettyjen paikkojen ohi Wallu katseli tulisiko kaveri sieltä leikkimään. 

Ja pääsihän Wallu yhdesti myös näyttelyyn, eli Joensuun näyttelyyn. Aija toimi handlerina, mie olin aivan kauhuissani koko jutusta. Paula Heikkinen-Lehkonen oli tuomarina, ja tässäpä mitä hän tykkäsi Wallusta "Vielä kovin kevyt nuori uros, jonka rotutyyppi on epäselvä. Lyhyt runko. Rintakehä vielä kovin matala. Kevytpiirteinen pää, jossa kuitenkin hyvä profiili. Hieman kevyet ja haja-asentoiset korvat. Pysty lapa ja olkavarsi. Takakulmaukset hyvät. Hyvässä kunnossa, jäntevä ja lihaksikas. Käytös hieman tottumatonta. Karva vielä hyvin lyhyttä ja selässä voimakkaasti kihartuvaa. Täyspitkä häntä. "

Kesäkuussa aloitettiin paimennusharjoitukset, ja kyllä täytyy sanoa että herranjumala sillon mulle vasta paljastui miten oikeasti kovapäinen tuo pieni elukka onkaan. Videota ekasta paimennuskerrasta on, mutta voin säästää tuskan ja kertoa, että siinä vaan vaaditaan koiraa menemään maahan. Mutta paimennuksesta tuli ihan selkeästi meidän juttu, sillä kun Wallu rupesi kesän mittaan paimentamaan minulle, rupesi se tekemään myös muita juttuja minulle ja alkoi jopa kuuntelemaan että hitto toi voikin olla oikeassa. Mutta kuvia voi aina laittaa, eli tässä ollaan sit metsässä ja Wallu on juuri ensimmäistä kertaa paimentanut oikein hienosti.

Silloin tällöin käytiin aina Kemissä näyttämässä koiraa kasvattajien luona, tässä ollaan Arjan kanssa koska Arjalle tuli Kemistä pentu. Ollaan tällä reissulla katsomassa emää. Tässä Wallu ja Fai, Wallun äiti.

Ja sitten mie menin ja varasin Wallulle paikan MH-kuvauksesta. Hitto en tienny koko hommasta mitään, mutta  kun se ei ollu virallinen ni voihan sitä kokeilla. Ja helvetti sit miulle tulee muutamaa päivää aiemmin viesti et tää sit muuten on virallinen ja että koirasi on eka aussie joka sen virallisena suorittaa. Että mie taas hermoilin, tuntu että en osaa mitään. Ja varsinkin kun edellä ollut valkkari oli napannu aavetta kädestä. Ja etäleikkijä oli pelottava. Niin että mitä hittoa siitä tulee? No tästäpä linkistä sen voi nähdä, että mitä siitä tuli Linkki6 . Salasanan pitäisi olla wallumh, ilmoittakaa jos ei ole niin korjaan sen. Täytyy sinne vielä laittaa ne kuvat, mutta video kertoo varmasti kuitenkin paremmin. Ja blogin puolelta löytyy Kerkän selostus kirjoitettuna, jos on huonot kaiuttimet. Itse asiassa yksi ainoita asioita mitä minua harmittaa kun katson tuota videota, on se että en saanut ikinä vietyä Wallua luonnetestiin. Sillä nyt kun se olis ollu siihen valmis, yllättäen lääkitys esti sen. Ja minusta Wallun luonne muuttui sairauden myötä sen verran, että ei se olisi enää samaa tulosta antanutkaan. Mutta silti se harmittaa. Tuossa kuvauksessa Wallu ensimmäistä kertaa murahti sillä tavalla ihmiselle, että se herätti ihmetyksen. Veinkin Wallun tuon kuvauksen jälkeen lääkäriin, jotta saataisiin katsottua onko sillä joku vikana. Lonkat ja kyynärät lähtivät priimana Kennelliittoon, mutta lonkasta löytyi pieni "luupiikki". Koska minusta se ei sitä jalkaa ollut aristanut, löydös kuitattiin harmittomana, mutta käytiin kuitenkin fyssärin luona ja syötettiin särkylääkekuuri. Ja kaiken piti olla hyvin.

Me päästiin loppusyksystä Joa:n agilityyn, ja aloitettiin alusta tokoilu. Keväällä oltiin päästy Hilkan vetämään jälkiryhmään ja oikeasti toi koira oli mahtava jäljellä. Heti sen jälkeen kun se älysi että sitäkin pitää tehdä minulle, eli että ne kepit on tuotava käteen asti. En muista oliko jo toinen kerta kun poistettiin herkut jäljeltä ja korvattiin ne kepeillä. Sillä itse jälki ja kepit olivat niin suuri palkka että tuo koira tuli siinä aivan mielettömän hyväksi. Harvassa olivat ne kerrat kun keppejä jäi metsään, siis tietenkin kun minä en sitä jälkeä jollain tavalla sössinyt. Kokeiltiin me myös hakua mutta noin ihmisistä piittaamattoman koiran kanssa sitä olisi pitänyt tehdä koko sen pentuajan ja siitä eteenpäin, jälki oli sopivan itsenäistä. 

Toko alkoi siitä kun kesäleirillä vittuunnuin ihmisten kommentointiin ja kysyin Merjalta että mitä hittoa minun pitäisi tehdä. Siis se oli vaihetta kun koira ei syönyt mitään. Eli ainoa palkkauskeino minulla oli pallo, ja se ei kuitenkaan kaikessa toimi. Sitten alkoi naksuttimen opettelu ja kontakti. Kyllä muistan elävästi ne ekat kerrat, kun koira oli sivulla ja Hanna edessä ja sitten odotetaan että sieltä se vilkaisu tulee. Kun nimittäin se ei minuuttiin eikä kahteen tullut. Mutta se juuri Wallun kanssa harrastamisessa olikin hienointa, mikään ei todellakaan tullut ilmaiseksi. Toisaalta ois ees joku asia voinut tulla helpommin, mutta sitten kun homma rupesi toimimaan se todella rupesi toimimaan.

Mutta sitten meidän elämä muuttui aika radikaalisti, kun jäätiin Wallun kanssa kahdestaan asumaan. Koska ero ei todellakaan mennyt kuin elokuvissa (tai sitten lajina on kauhuelokuva), vaikutti se myöskin koiraan. Wallu alkoi puolustamaan minua ja kotia hyvin vahvasti, ja kenties en osannut siihen puuttua niin paljon kuin olisi pitänyt. Kevät menikin sitten elämän uudelleen kasaamiseen. Mutta tottista ja agilityä harjoiteltiin hyvin aktiivisesti, ja tokossa homma alkoi jopa toimaankin, tässä muutamia kuvia keväältä:

Usein olenkin puhunut ajasta ennen tammikuuta ja tammikuun jälkeen. Tammikuun lopulla menimme Kemiin hakemaan Arjalle Rymy-koiraa, ja jotenkin kaikki vaan kärjistyi siellä. Agilitytreeneissä koira vaan riehui ja rellesti, ja muutenkin olo oli mitä surkein. Kun lähdettiin ajamaan Kemistä Joensuuhun oli pitkä hiljaisuus koska mietin ihan tosissani että tuleeko tuon koiran kanssa mistään mitään. Mutta sitten kuitenkin päätin että nyt kun saan oman elämäni jälleen kuntoon saan varmaan myös pikku-ukon elämän kuntoon. Paljon auttoi se että me saatiin ohjaaja agilityyn, tokoa ruvettiin tekemään ihan järjestelmällisesti ja elämä alkoi normalisoitua.

Veikon Koneella treenaamassa

Kuinka komea olenkaan?

Ja sitten juuri kun tietenkään en sitä odottanut, saapui Jarno meidän elämäämme. Kyllä täytyy edelleen nostaa hänelle hattua, sillä Wallu ei todellakaan ollut tyytyväinen uudesta miehestä minun elämässäni. Ja kertoi sen ominaiseen tyyliinsä hyvin suoraan, kovaa ja korkealta. Ja hommasimme sitten koiraportin makuuhuoneeseen, sillä kaksi miestä siellä oli liikaa. Walluhan oli täysin yhden ihmisen eli minun koira. Sitä ei yksinkertaisesti kiinnostanut muut ihmiset. Jos muut antoivat sen olla sekin antoi olla. Se ei kaivannut haleja eikä rapsutuksia, ja jos tahdoit tehdä Wallun onnelliseksi siihen riitti lelun tai kepin viskaaminen. Se kyllä sieti halit ja rapsutukset mieluisilta ihmisiltä, sellaisilta jotka se tunsi. Mutta ei se päivään kyllä tutustunut ihmisiin. Sen rakkaudentunnustus oli se että se kävi moikkaamassa, eli että se huomio ihmisen. Ja välillä sille tuli kyllä sitten sellaisia hassuja tunnepurkauksia, kuten esim. Satun luona parvekkella sille tuli yhtäkkiä ihan hirveä rakkauden kaipuu ja sitten Satu sai rapsutella ihan koko rahan edestä. Se olikin vaikeinta aina selittää ihmisille että se ei tykkää siitä, alkää välittäkö siitä, älkää kiinnittäkö huomiota. Monesti teki mieli lyödä pehmolelu tiettyjen ihmisten syliin että silittäkää tuota. 

Ja itseasiassa nyt alkoi meidän treenaaminenkin mennä siihen, että se oli kivaa! Mie en ikinä tokosta ollut tykännyt, mutta voi hitto että ton koiran kanssa se oli mukavaa! Se oli aivan intona ja alettiin jopa suunnittelemaan kokeisiin menoa. 

Jatsi ja Wallu makkaranpaistossa

Wallu kyttää Jatsia

Hannan ja Jatsin kanssa käytiin pitkillä lenkeillä ja parannettiin maailmaa. Jatsi inhosi yli kaiken Wallua, sillä se ei tykännyt siitä kun Wallu räksytti ja sen mielestä muutenkin W olisi saanut kadota hiiteen. Kunnes sitten Jatsi älysi että tuon kanssa voi tehdä jotain älyllistäkin. Ja niinpä kaksikko kehitti itselleen oman pelin. Wallu otti luun tai lelun ja toisen tarkoituksena oli ottaa se pois. Mutta tässä pelissä ei fyysistä kosketusta hyväksytty, vaan homma toimi oveluudella. Eli sitten pyrähdettiin juoksuun, alettiin haukkua vahtihaukkua tai pahin, mentiin toisen omistajan syliin hakemaan rapsutuksia. Ja tuota leikkiä ne jaksoivat leikkiä ihan mieletttömän pitkään. Kyllä ne kevään aikana myöskin alkoivat juoksemaan ulkona, ja niistä tulikin tosi hyvät ystävykset. Wallu älysi että ei kannata räyhätä. 

Sitten alkoivatkin jo kesän riemut, eli paimennus. Jarnokin pääsi kepoksi mukaan paimennusreissulle, ja talven aikana oli tapahtunut jotain suurta ja ihmeellistä, sillä koira alkoi paimentamaan. Tottakai Wallumaiseen tapaan piti ekana vähän kokeilla et josko ei nyt kuitenkaan, mutta siis alkoi olla sellainen olo että kyllä tämä tästä. Katsokaan nyt tuota ilmettä, voiko onnellisempi pikkumies olla???

Toukokuun lopulla käytiin agilitykoulutuksessa, ja koulutus alkoi titi-nalle esityksellä, ja päättyi Hitlerin nousuun. Siis vihdoin ja viimein saatiin oikeasti tehtyä tosi vaikea rata, ja ilman mitään riehumisia. Opin vihdoin liitämään tuon koiran kanssa. Ja se oli oikeasti ihanaa! 

Ja siihen se sitten loppui. Satulla oli kesäloma joten hän tuli koirien kanssa käymään ja lähdettiin paimentamaan. Jarno oli ollut laivalla ja sovittiin että nähdään matkalla huoltoasemalla. Juuri kun olin kääntymässä huoltoaseman pihaan, Wallu äännähti oudosti ja kun pääsin autosta ja sain takaluukun auki, ei kaikki todellakaan ollut kunnossa. Muutama hetki odotusta ja sen jälkeen uudelleen kontti auki. Nyt sieltä hyppäsi melko normi koira, joka kuitenkin käyttäytyi oudosti. Satu puhui epilepsiakohtauksesta, mutta minä en halunnut uskoa. Ei nyt kun kaikki alkoi vihdoin toimia ja olla kunnossa. Menimme kuitenkin paimentamaan, mutta eihän pienen kanssa voinut paimentaa, se oli niin väsynyt. Hyvä kun lenkille jaksoi lähteä. Mutta koska se oli vain joku "outo" juttu, sovittiin että katsellaan tilannetta. 

Viime kesänä Wallu oli kerran suostunut menemään veteen, ja nyt se sitten ymmärsi kuinka hauskaa voikaan olla kepin hakeminen vedestä. Siis Wallu ei todella mennyt veteen vain veden takia, piti olla syy. Ja siis äänekäs syy. Sillä sen kyllä kuuli kun Wallu löysi vettä. Vai mitä olette mieltä? Ja siis tämä oli todella vakavaa puuhaa, siinä ei huomattu mitään muuta kuin tuo keppi. Tai käpy. Tai ihan sama, mitä sinne heität kunhan heität!!!

Ja jotta elämä ei kävisi liian helpoksi, mentiin ajamaan Hannan tekemää jälkeä. Onneksi Hanna seurasi minua, sillä yritin tehdä bambiloikkaa puun yli mutta en onnistunut. Joten käsi poikki ja sairaalaan. Minusta edelleenkin tässä oli myös se onni, että Wallu ymmärsi että Jarnon kanssa kannattaa olla väleissä, kun muuten ei pääse lenkille. Poikien välit paranivatkin todella radikaalisti ja kohta Wallu alkoi jopa odottamaan Jarnoa töistä. Mutta eihän sitä Vaalan leiriä peruta yhden mitättömän käden katkeamisen takia, koska on hyviä ystäviä ja apuvälineitä. Joten tältä se sitten näyttää :D

Leirillä oli kyllä hauskaa, kipuja olisi saanut olla huomattavasti vähemmän. Ja jos viime kesänä ei voitu tehdä mitään kun koiraa ei kiinnostanut, niin nyt tehtiin kaikkea mahdollista. Ja koira vaan kysyi että josko vähän vielä lisää? Eikä sitä enää haitannut muut koirat, muut ihmiset, kun mamma oli siinä ja pyysi tekemään jotain. Ja mehän tehtiin. Mutta kyllä me sitten lomailtiinkin, ja mökillä tuli käytyä. Käytiin Kivesjärvelläkin mökillä :) Tämä on kyllä ihan meidän mökiltä.

Tässä ote Wallun blogista (Kirjoitettu 9.9.2009), ajasta jolloin maailma kaatui päälle:

Heinäkuussa olimme Kuttukuussa ja illalla vedimme tosi rankat treenit koiralle. Yöllä heräsin kun koira vapisi sängyllä ja silmät olivat avoinna, mutta ns. ketään ei ollut kotona. Napsi olemattomia kärpäsiä ja läähätti. Laitoin Wallun häkkiin ja siinä vaiheessa sydäntä alkoi todella kylmämään. Päätettiin Sadun kanssa (joka siis nukkui samassa sängyssä ja näki kaiken) että nyt ei ole muuta vaihtoehtoa kun tilata Aistilta aika tarkempiin tutkimuksiin. Minulla oli onneksi sairasloma, joten seuraavalla viikolla vein Wallun omalle lääkärille ja otettiin kaikki mahdolliset poissulkevat kokeet. Mitään ei näkynyt. Tässä on linkki löytämilleni sivuille joissa berninpaimenkoiravideo oli todella pysäyttävä, sillä kun siihen lisää aktiivisen aussien, olisi se ihan hyvin voinut olla Wallu.
http://www.canine-epilepsy.net/flybite/flybite.html
Tässä vaiheessa siis en ollut vielä tuota artikkelia löytänyt enkä ajatellut oikeasti että tässä mitään on. Tyhmä minä. Aistille pääsimme hyvin nopeasti ja siellä koira tutkittiin ja mitään ei löytynyt. Magneettikuvat olivat ok, ja aivosähkökäyrässä ei mitään poikkeamaa ollut. Diagnoosina oli idiopaattinen epilepsia, poissulkevana diagnoosina juuri tuo kärpästenmetsästys, jonka en silloin tiennyt olevan myös epilepsiasta aiheutuva (mahdollisesti).  Aistilta lähdin hyvin sekavin tuntein, sillä määräyksenä oli katsoa koiran tilaa ja sen kehitystä, ja sain myös reseptin jos seuraava kohtaus tulisi.
Ja sehän ikävä kyllä tuli. Viime viikonlopppuna perjantaiyönä katsoin sohvalla telkkaria ja koira nukkui edessäni. Wallu alkoi vikistä ja heilutti jalkojaan ihan kuin olisi nähnyt pahaa unta, ja kävinkin koiran vieressä katsomassa onko kaikki hyvin. Hieman jäi vaivaamaan koiran tuijotus, mutta ajattelin että se vaan heräsi sikeästä unesta. Noin puoli tuntia sen jälkeen Moona alkoi käyttäytyä levottomasti ja tuli eteisestä olohuoneeseen. Silloin päätin et nyt otan iltalääkkeet ja menen nukkumaan. Keittiöstä tullessani Moona alkoi käyttäytyä hyvin oudosti, piippasi ja vinkui. Kummarruin Moonan puoleen ja samalla alkoi Wallu piipata myös. Menin Wallun luo, ja ehdin huomata että koira tärisi, silmät olivat täysin avoimet eikä pupilleja näkynyt, kun Wallu hyökkäsi minun päälle. Ei se selkeästikkään älynnyt edes kuka tai mikä minä olin, mutta kerkesi yhden tikin verran napata kasvoista. Nappasin Moonan ja menin autolla keskussairaalaan. Matkaan minulla meni n. 2h, ja kun palasin sieltä, Wallu oli edelleen olohuoneessa. Koira huojui seisaallaan ja ei edelleen tiennyt yhtään missä oli. Vasta tunti sen jälkeen tuli makuuhuoneen ovelle. Ette voi edes kuvitella kuinka itkin ja itkin, ja kuinka suuri huoli koirasta minulla oli.
Aamulla olin sopinut meneväni luonnetestiä katsomaan, ja yritin soittaa eläinlääkärille. Mutta koska meillä ei ole lauantaiaamuna eläinlääkärin päivystystä, jätin Wallun kotiin nukkumaan ja ajattelin soittaa iltapäivällä uudelleen. Onneksi luonnetestiä oli katsomassa myös Martina, meidän om eläinlääkäri, joka on Wallua hoitanut pennusta saakka. Pitkään juteltiin tilanteesta ja hän oli sitä mieltä että nyt heti pitää aloittaa lääkitys, jotta kohtaukset eivät ehtisi grand mall tasoisiksi. Joten sieltä suoraan apteekkiin ja Wallulle lääkkeet. Koira oli lauantain ja sunnuntain todella väsynyt, mutta nyt alkaa olla oma itsensä. Ollaan Heidin kanssa nyt etsitty tuosta kohtauksesta netistä tietoa, ja kauhuissani olen miettinyt Wallun ensimmäistä syksyä, joilloin sillä alkoi nämä kohtaukset.
Eli silloin Wallu alkoi metsästämään kärpäsiä, eli istui tai seisoi paikallaan, metsästi näkymätöntä kärpästä, puri jalkojaan ja hetken päästä kulki kauhuissaan pitkin seiniä, hakeutui jalkoihini ja vapisi. Soitin silloin Miimille ja mietittiin että se on vaan joku stressireaktio. Tätä oli aina silloin tällöin, mutta en osannut ajatellakkaan että se olisi mitään näin kauheaa. Arjan kanssa juteltiin ja hänkin muisti nuo kohtaukset.

Joten siinä se nyt sitten on. Moona tuli meille tuon heinäkuun jälkeen terapiakoiraksi, ja sitä se kyllä olikin. Wallu ja Moona tulivat aina ihan mielettömän hyvin juttuun, sillä eihän kukaan Muonalle käy aukomaan päätään :D Wallu oppi tosi paljon asioita Moonalta, kuten esimerkiksi sen että Hissi on Mukava. Ruoka on Parasta. Sitä voi Varastaa. Ja Ihmiset voi olla Mukavia. Moona on kyllä aivan ihana koira, ja täysi syy siihen että minulla on nyt Lily :) Koska jos ikinä Satulla vinksahtaisi päässä ja haluaisi luopua Moonasta, olisi sillä heti paikka meillä. Sillä koiralla on ISO paikka sydämessäni <3

Sitä minä tässä harmittelen että Johnnystä ja Wallusta en löytänyt yhtään yhteiskuvaa. Koska Johnnynhän piti tappaa Wallu, tai toisinpäin. Ihmisten mukaan. Ja ikinä ne ei toisilleen mitään tehneet, jopa päinvastoin, niillä myös oli ihan omat leikkinsä, ja kumpikin kunnioitti toistaan. Oli niin surullista käydä viimeksi Satun kanssa lenkillä kun puuttui se pieni punainen karvakasa joka olisi Jonille sanonu et kaikki on kunnossa, mennään vaan ja pöyhötetään. Ja nehän pöyhötti!

Mutta siis siihen helvetilliseen epilepsiaan. Kyllä täytyy sanoa että kuinka perkeleellisen paska sairaus se onkaan. Sillä Wallu alkoi ihan selvästi muuttua. Se oli iloinen oma itsensä, mutta kohtaukset eivät pysyneet poissa. Ne elivät ihan omaa elämäänsä, ja meni pitkään kunnes ymmärsin etten voi koko aikaa vaan pelätä että milloin uusi kohtaus tulee, vaan toivottavaa vaan ettei kohtausta tule. Harrastuksista Agility ja Paimennus jäivät pois, sillä ne kuumuttivat koiraa liikaa ja kuumumisesta Wallulla noi kohtaukset tulivat. Joten sitten meille jäi jälki ja tottis. Onneksi Wallu oli siis oppinut tykkäämään tottiksesta, koska muuten sen kanssa olisi ollut aika onnetonta olla, se kuitenkin rakasti koko pienestä suuresta sydämestään harrastaa ja puuhata minun kanssa. 

Ja sitten syyskuun lopulla tuli taas kohtaus(Kirjoitettu 21.9.2009):

likkäs perjantai-iltana Wallu joutu taas stressaavaan tilanteeseen, ja sitähän ei voi sanoa johtuko tilanne siitä että kohtaus oli tulossa vai muusta, mutta lauantai-iltana Hanna tuli käymään, ja koira käyttäyty tosi omituisesti. Kyttäsi koko ajan Hannaa ja liikku tosi levottomasti. Laitoin koiran makkariin ja asia jäi vaivaamaan koska kyllähän se noin on ennenkin tehny, mut siis siitä on tosi pitkä aika.
Sunnuntaiaamuna koira oli jotenkin outo, lenkillä se vaan käveli eikä ollu kiinnostunu mistään. Söi ja rupes nukkumaan. Oltiin sovittu jälkitereenit ja sinnehän sitten suunnattiin, aattelin et josko pienen jäljen ajaminen sais koiran "normalisoitumaan" (tyhmä minä!!!!). Esineruutuun lähetys meni tosi hyvin, esine löytyi mutta kohti tullessa koira tiputti esineen, ihan kun ois unohtanu mitä tehdä. Rupes pissimään, ja minä tietenkin komensin et nyt loppuu tuollanen. Samassa Wallu rähähti ja nappas minua hihasta. käskin lopettamaan ja lopettikin, mutta oli ihan muissa maailmoissa. Lähti kauemmas minusta, ja vaikka kutsuin ihan ystävällisesti niin ei suostunut tulemaan lähelle. Menin luokse ja otin koiran kiinni. Nakkasin sen autoon, ja ihmettelin suuresti että mitä ihmettä. Kyllähän tuolta ollaan nähty kaikki mahdollinen esineruudussa, mutta nyt oli ihan kun koira ois kokonaan unohtanu mitä oli tekemässä.

Ja sitten kun lähdettiin jäljelle koira ei tehnyt mitään. Miun Wallu! Ihan kun me ei ikinä oltas jälkeä tehty! Yhtään keppiä ei nostanu, käveli vaan yli. Välillä oli jäljellä mutta ei yhtään keskittyny, ja neljännen kepin jälkeen annoin asian olla. Vein koiran autolla ja lähdettiin kotiin. Koira nukku 4 tuntia paikallaan, ja kun Jarno tuli kotiin oli edelleen ihan poissaoleva. Nyt alkaa taas olla ihan normaali, ja soitin lääkäriin ja sain keskiviikoksi ajan. Toivottavasti Martina osaisi kertoa mitä tuo merkitsi. Mahdollistahan on että koska sillä on nyt lääkitys niin se vain sai poissaolokohtauksen, mutta täytyy nyt kysyä miten noi lääkkeet vaikuttaa, et toivottavsti ei tarvis nostaa lääkitystä vaan että tää ois nyt vaan sitä, et ne ei vielä kahden viikon aikana oo ruvennu vaikuttamaan tarpeeksi. Mut kyllä on nyt niin paska olo taas!!!

Ja siihen liittyen 24.9.2009:


Juu elikkäs eilen kävimme Wallun kanssa eläinlääkärillä. Katsottiin että kaikki on kunnossa ja otettiin näyte Hannes Lohen tutkimukseen. Koira oli yllättävän nätisti verikokeen oton ajan, ja heti kun pääsi pöydältä menin Jarnon luo pakoon ;) Martina oli sitä mieltä että se sunnuntainen olisi kohtaus, mutta sanoi että hyvältä näyttää kun se oli vaan sellainen pieni. Lääkkeet alkavat ilmeisesti auttamaan, ja lääkettä on nyt tarpeeksi elimistössä. Keskusteltiin myös Wallun kastroinnista, ja Martina oli täysin samaa mieltä että se kannattaa tehdä, ja koska epileptikolle on omat rauhoittavat aineensa ei siinä pitäisi mitään riskejä olla. Joten ens kuun lopulla on sitten Wallu palliton mies.

Mutta sitten asioihin, jotka aina pitäisi myös laittaa ylös, eli nämä positiiviset asiat. Eilen oltiin porukoitten luona, ja aiemminhan olen jo maininnut siitä, että Wallu ei enää urise miun isälle. No makasin sohvalla ja isi tuli sisään. Wallu kävi morjastamassa, ja kohta isi lähti takasin ulos. Kohta soi ovikello ja mie ihmettelin et mitähän se nyt touhuaa. Ovi avautui ihan pikkusen, ja sieltä kurkistaa Wallulle ihan tuiki tuntematon mies. Minä toki tiesin kuka hän on. Kysyy että onkohan Rami paikalla, ja samalla astuu eteiseen. Ja siis minä edelleen sohvalla! Ja mitä Wallu tekee: No tervehtii van miehen ja tulee miun luo (olin siinä vaiheessa jo noussut sohvalta eteiseen). Otan Wallun kiinni ja neuvon mistä etsiä isiä. Sen jälkeen me sisälläolijat katsotaan toisiamme ja purskahdetaan nauruun. Eipä tiennyt mies minkä uroteon teki ;)

Wallu ensimmäistä kertaa Jarnon asunnolla

Ja niinpä Wallulta lähti pallit. Voi että se oli kipeä. Ja arvatkaa oliko miulla edelleenkään patjaa? Leikkaus meni hyvin, ja koirahan oli heti leikkauksen jälkeen jaloillaan tasan siihen asti että saatiin se autoon jonka jälkeen Jarno joutuikin sen sieltä nostamaan, kun siihen ei enää voimat riittäneet. Tosi nätisti antoi kopan olla päässä ja tikkien rauhassa. Jostain kumman syystä lääkäri ei tahtonut tikkejä poistaa, vaan sa jäi minun kontolle. Onneksi sain Elinalta sopivat työkalut, mutta silti hitto mikä homma! Ja kun se vielä kahdessa erässä piti tehdä. Onneks koira sentäs oli rauhallinen, makasi lattialla ja tuhis vaan välillä että onko pakko jos et osaa? No pari viikkoa ja kaikki oli taas hyvin.

29.11.2009 kirjoitin asiasta:
On nyt jotenkin jäänyt tämä blogin päivitys, ei vaan ole saanut aikaiseksi :D En olisi ikinä uskonut kuinka voi koiraan vaikuttaa pallien poisto. Ja enhän osaa sanoa mikä vaikutus tuolla lääkkeellä on luonteeseen. Mutta muuttunut tuo koira on, ja paljon. Vaikka en ole pitänyt Wallua kovin "seksuaalisena olentona", on se sitä kuitenkin ollut.
Jos vaikka ihan lenkeistä aloittaisin. Nehän eivät ole olleet mikään ongelma, mutta nyt se kaikkien maailman pissien haistelu on jäänyt, sekä joka toisella askeleella merkkailu. puolen tunnin lenkki on lyhentynyt 20 min pyrähdykseen, koska nyt pissitään huolella ja hartaudella.
Muutenkin W:lta on kaikki sellainen ylimääräinen pöhinä hävinnyt, eikä se enää ota kantaa asioihin niin kärkkää sti kuin mitä ennen. Esimerkkinä juuri tämän aamuinen Arjan käynti. Koira ei edes haukkunut vaikka ovikello soikin, vaan meni suoraan makkariin. Arjahan siis on ollut aika ongelmallinen, ja en ole nyt pitkään aikaan päästänyt Wallua Arjan aikaan vapaaksi, vaan se on ollut portin takana. Nyt päästin vapaaksi ja koira kävi vain tervehtimässä jonka jälkeen meni nukkumaan. Normaalisti se kyttäyksen määrä on älytön, ja jokainen Arjan ele on ollut uhka. Nyt oli kuten Arja asian ilmaisi samalla tavalla kuin 2 v sitten. Satun kanssa juteltiinkin et nyt pitäisi ihan oikeasti näitä tapahtumia ruveta kirjaamaan ylös, jotta osaisi itsekkin alkaa luottamaan koiraan enemmän. Koska niinhän se vaan on että kun minä stressaan koira stressaa myös. Paljon on ollut nyt "hyviä" ihmiskokemuksia, joista suuri kiitos koekaniineille ;) Viime viikko opetti paljon siitä, kuinka tärkeitä on ystävät jotka jaksavat auttaa asioissa, ettei näiden asioiden kanssa tarvitse yksin olla.
Käytiin Kemissäkin pyörähtämässä ja sielläkin oli ihana huomata kuinka myös koiran luottamus vieraita miehiä kohtaan on kasvanut, sillä Wallu tapasi ensimmäistä kertaa Tuomaksen, ja sitten vielä Merjan luona Kyösti oli Wallun kanssa jopa yksinäänkin. Kummassakin miehessä on se hyvä, etteivät he "välitä" niin koirista, eli siis antavat koiran pöyhöttää eivätkä ole heti ekana siihen kontaktia ottamassa.
Myös muiden koirien kohtaaminen on parantunut, sillä käytiin ensimmäistä kertaa Arjan Rymy-uroksen kanssa lenkillä vapaana, ja pojilla oli oikein hauskaa. Lunta vaan oli liikaa Rymylle, joten vauhti hiipui lumen tarttuessa turkkiin. Uskalsin kuitenkin vasta lenkin jälkeen huokaista Arjalle että sehän meni tosi hyvin :).
Myös suhtautuminen Jarnoon on päivä päivältä parempi, ja pojilla on jo aivan omat leikit ja jutut, joihin mamma ei tahdokkaan tulla väliin.
Eli kaiken kaikkiaan ehkäpä valoa tunnelin päässä on näkyvissä, ja pienin askelin mennään eteenpäin.


Joulukuun alussa oli taas aika pienen kohtauksen. Tällä kertaa yöllä. Jännä on myös huomata että syksyltä ei juurikaan ole valokuvia. Mutta tuo olikin sellaista aikaa että valokuvien otto oli varmaan viimeisenä mielessä. Vaan niin sitä jouluun taas päästiin, ja ennen joulua tuli sitten nuo lonkat kipeiksi. Siitä selvitys myöskin blogissa, jossa siis kerrotaan koko homma kerralla.




Wallu alkoi ontumaan ennen joulua vasenta takajalkaa. Koska oli jo melkein joulu, sain puhelinreseptin 18.12 norocarpia. Käskettiin pitää levossa ja toivoa parasta. Joulun yli mentiin täyslevolla mutta tilanne tuntui vain pahenevan. Lenkillä käytiin niin että parhaillaan koira käveli melkein koko lenkin (eli jalkapallokentän ympäri) kolmella jalalla. Meillähän siis juuri silloin oli myös ihan älyttömän kovat pakkaset, jotka eivät tilannetta kyllä auttaneet yhtään. Koska tilanne ei levolla mennyt ohi mentiin käymään Kivuttomalla jossa Wallu kuvattiin.
"Wallulla on vas.lonkassa ja reisiluussa luun pinnassa reaktiot, ei nivelrikko oiretta. Koska kipulääke ei auta niin sai pitkävaikutteisen kortisonin pistoksena. Kauratyynyt ja venyttely - soita kuulumisia 3 vko kuluttua nin katsotaan jatkot - myös aiemmin jos kipuilee paljon. "
Tämä diagnoosi oli kyllä niin hätäisesti tehty, että huh huh. Lääkärillä tuntui olevan jo kiire kotiin ja kun laittoi tuohon että ei nivelrikko-oireita, minulle sanoi että kortisoni oli just niverikkoon. Ja koska yllättävästi vaiva ei hävinnyt menimme 4.1 uudelleen, emmekä edelleen saaneet Martinalle aikaa. Tämä Kirsi joka oli tätä hoitanut ei siis suostunut edes koskemaan Walluun kun se oli hereillä, kunnes nyt sitten ihan kovasti sanoin että kyllähän eläinlääkärin täytyy uskaltaa koekilla mikä koiralla on vikana. Joten nyt ei rauhotettu koiraa vaan hän sitten armollisesti lupautui kokeilemaan josko sieltä tunnustelemalla jotain löytyisi. Ja Walluhan antoi hyvin itsensä tutkia, ja ei löytynyt myöskän tutkimalla mitään. Taas saatiin vain hoito-ohjeeksi lepoa ja särkylääkettä. Kuten jo muutamalle kaverille olenkin sanonut, jos en muille lääkäreille kun tuolle Kirsille aikaa saa voin vaikka polttaa rahat pihalla, koska sama vaikutus asialla on.
Koska edelleenkään ei oireet hävinneet, ja Aija käytti Wallun fyssärillä jossa myöskään ei mitään hälyttävää huomattu, ajattelin et nyt mennään sit oikeasti ihmisen luo joka tietää eikä arvuuttele. Eli menimme Espoon Eläinsairaalaan Jan Räihän luo. Päivä oli 19.2, ja ekana tehtiin tutkimus ihan tutkimalla koira. Sen jälkeen kuvattiin röntgenillä ja koska tilanne oli mikä oli otettiin myös magneetit. Ja tässäpä lääkärin lausunto:
"Wallu tutkittiin vtj ontuman vuoksi.
Perusneurologia ok, ei arista takajalkoja. Lievä vaste toistettavasti noin L7 painalluksesta. Niska ja selkä muuten ok.
Röntgenkuvissa: T13 kiinnittyy molemmat rudimentaaliset kylkiluut ilman niveltä. / lannenikamaa, ei muutoksia L7 luustossa. Vas trochanter minor kuvattu useassa eri femurin rotaatiossa ja todetaan trochanter minor suurentunut ja röpelöinen- Onko aina ollut vai etenevä reaktio ja syy ontumaan?
Wallulle tehtiin magnettikuvausta (L2-S3) ristiselässä ei poikkeavia: kaikki välilevyt olivat normaalit, ei selkäydin tai hermojuuristenoosi.
Wallulle suosittelen jatkaa tulehduskipulääke Metacamia sekä Gabapentiini alla olevan ohjeen mukaan kivun hoitoon, 2 viikon kuluttua soittokontrolli. "
Kipulääke teki ihmeitä ja viikon päästä jo oli kuin toinen koira. Kipuilu on vaikuttanut niin paljon koiran elämään että nyt kun se pääsi kivuistaan ei enää ole ollenkaan kyttäävä ja agressiivinen, vaan päivä päivältä tuntuu sietävän asioita paremmin ja paremmin. Nyt ollaan jo saatu puolitettua gabapentiini ja metacamia jatketaan samalla ohjeella. Tarkoitus olisikin saada gabapentiini kohta pois kokonaan. Kesäkuussa käydään uudelleen katsomassa rötgenit, jotta nähdään kehittyykö sairaus vai onko pysähtynyt kipulääkkeen ansiosta.


Uusi vuosi vietettiin mökillä Outokummussa kera Satun ja Tuomaksen. Oli kyllä hauskaa, ainut mikä varjosti hauskanpitoa oli se, että Wallu oli selvästi kipeä. Ja sen lisääntynyt paukkujen pelko. Tuolla mökillä se ei juurikaan niistä suurta painetta ottanut, ei kyllä siis tykännyt asiasta. Mutta kun Moona ei reagoi ei ne ehkä tapa? Tuomaskin hyväksyttiin laumaan pienen päivän mittaisen arastelun jälkeen (no pitäähän se nyt katsoa ettei vaan oo pelottava mörkö) ja sen jälkeen Wallu jopa antoi Tuomaksen silittää itseään.

Tammikuussa lähdettiin Jarnon kanssa Egyptin kautta Puolaan, ja Wallu oli Aijan hellässä huomassa reilun viikon ajan. Hyvin oli viihtynyt, vaikka tyttöjen juoksut ja kerrostaloasuminen olikin hieman huudattaneet pientä. Hyvin oli kuitenkin pärjännyt Aijan hoidossa.


Mutta koska jalka tuntui kipuilevan edelleen, ei me saatu mitään järkevää aikaiseksi, ja se kyllä alkoi myös näkyä koirassa. Olin jo pidemmän aikaa etsinyt Wallulle tyttökaveria, ja nyt se hetki alkoi lähestymään. Meille oli jo varattuna pieni pentu, jos vaan sellainen syntyisi. Mutta kohtalolla oli muita suunnitelmia meidän varalle. Aamulla alkoi tulla viestiä että pennut alkavat syntymään, ja tietysti ei juuri sitä narttupentua jonka olin halunnut. No voitte arvata ärsytyksen määrän, sillä tuota pentuetta olin haaveillut yli vuoden ja käyttänyt siihen jo jonkin verran rahaakin. Mutta ei se mitään, lähdin Wallun kanssa treenaamaan koska se aina helpotti painetta päässä. Oltiin siis Kemissä ja Merjan kanssa mentiin tottista ottamaan agilitykentälle. Yllättävästi esteet eivät olleet iso häiriö, ja saatiin tetyä ihan hyvät treenit. Lopuksi palkkasin koiran putkeen pääsyllä, ja voi hyvä isä kun koiran silmät paloivat! Se oli taas ihan liekeissä. Illalla pääsin koneelle ja huomasin että pieni merletyttö etsii kotia. Minä, joka olen aina sanonut että kodinvaihtaa, merleä enkä varsinkaan eriparisilmä merleä halua, ihastuin täysin. Sukutauluun! Siinä olisi se minimoona, ja isänä oli Tuiren kasvatti, josta tiesin sen verran että hyvä yhdistelmä olisi. Jarnolle sanoin asiasta ja se oli vaan että no kyllä hänelle sopii. Mie en silti tahtonut pyörtää ajatuksiani, mutta aamulla jo mietin että Lily voisi olla hyvä nimi. Ja niinpä me ajoimme Kemistä Lempäälään ja ajatukseni oli että jos Wallu hyväksyy niin voidaan ottaa koira. Jarnolla oli että jos se antaa katsoa hampaat ja koskettaa tassuja :D


Ja sitten Wallu, joka uuden koiran nähdessään normaalisti on hieman juro, lähti heti hulluun juoksuun Lilyn kanssa. Niillä oli aivan älyttömän kivaa! Joten eihän siinä, Wallu oli valinnut synttärilahjansa, sillä Lily tuli meille 6.3. Ja mitä Jarnon kriteereihin tulee, kun menimme sisälle, Lily kellahti selälleen Jarnon eteen ja pysyi siinä aika pitkään nauttien :D Joten niin meidän elämään tuli Lily, ja Wallu hyväksyi tilanteen vallan hyvin. Oli niin erilaista käydä lenkilläkin koirien kanssa, kun niillä oli niin hauskaa keskenään. Tässä muutama esimerkki siitä:

Ihan selvästi Wallun lonkatkin alkoivat toimimaan paremmin, vaikka vieläkin pitkien lenkkien jälkeen laitoin sille BOT:n ja joskus kun unohdin sen laittaa, kävi koira kyllä muistuttamassa. Se oli kyllä outo siinä että se tuli vierelle, saattoi jopa tassulla läpätä että hei, minulla on asiaa, ja sitten kertoi mikä on vikana. Toimi siis pallon kadotukseen sohvan alle, ruoka-ajan unohdukseen tai paras on pentuna kun Wallulla alkoi vaihtua hampaat. Koira tuli vierelle, nyyhkäisi ja kun kysyin mikä hätänä, oksensi vaihtuneen hampaan syliini. Sainkin melkein kaikki hampaat tuolla tavalla talteen. Kukapa nyt omia hampaitaan söisi ;)

Ja juuri kun kaikki alkoi olla paremmin, mitä tapahtui:
 Maanantaina 12.4 päivä tulin yöllä laivalta ja Wallu ja Lily ottivat yhteen, koska Lily on edelleen tosi tarkka leluistaan ja ruuasta. Hyökkäys oli niin raju että Wallu oli aivan paineessa sen jälkeen, vaikka eristinkin koirat ja rauhoittelin Wallua pitkän aikaa makkarissa. Viikon kuluessa huomasin että Wallu alkoi taas kytätä ihmisiä ja sunnuntaina rähähti Heidille lenkiltä tullessa. Mietin jo että onkohan koira taas kipeytynyt vai mikä sillä on, kun ei pitkään aikaan ole tuollainen ollut. Maanantaina menimme Kemiin ja koira oli tosi outo, ei syönyt kunnolla ja tuntui hirvittävän väsyneeltä. Tiistaina illalla menimme katsomaan agilitykisoja ja otin Lilyn autosta katselemaan muita koiria. Kun tultiin autolle takaisin, oli tarkoituksena treenata Wallun kanssa. Kun otin sen autosta Wallu nuuski vain maata eikä ollenkaan ollut oma itsensä. Ei ottanut mitään kontaktia minuun ja en sitten sen kummempaa koiralta vaatinutkaan, sillä se oli tosi omituinen. Kotiin tultua koira ei taas syönyt kunnolla vaan meni nukkumaan, ja nukkui koko illan/yön todella sikeästi. Aamulla kaikki oli taas hyvin ja koiralla aivan älytön nälkä, ja illalla kun mentiin treenaamaan oli taas täysin intoa täynnä. Merjan kanssa mietittiinkin sitten että olikohan sillä kohtaus autossa, koska ero koiran käytöksessä oli kuin yöllä ja päivällä. Huomenna mennään katsomaan taas verikokeita jotta onko lääkepitoisuudet muuttuneet. Täytyy sitten olla yhteydessä Aistiin ja kysyä että onko keinoa saada kohtaus loppumaan jos sen huomaa noinkin hyvissä ajoin. Että sellaista..



Periaatteessa olisi ollut mahdollista ruveta antamaan suppoja yms. mutta nyt päädyttiin taas nostamaan lääkitystä. Nyt Wallu siis söi jo särkylääkettä lonkkiin ja 4 pilleriä päivässä epilepsiaan. Ja olo oli aivan toivoton. Tiesin jo että lääkkeet eivät selkeästi pysty pitämään kohtauksia poissa, sillä joka kerta kun kävimme verikokeessa katsomassa lääkepitoisuutta, se laski hyvin nopeasti. Mutta kohtauksiin oli aina syy ja seuraus, ja koira tokeni nopeasti niistä. Joten matka jatkui, ja Lily ja Wallu alkoivat olla ihan saman lauman koiria. Kyllä sen näki kuinka onnellinen Wallu oli kun sillä vihdoinkin oli seuraa. Ja nyt vielä korostui se, että Wallu sai tehdä minun kanssa yksinään. Se oli ihan seitsemännessä taivaassa!!! Ja tässä pieni katsaus Kemissä treenattuun ruutuun, se oli yksi Wallun mielestä hauskimpia liikkeitä heti eteenlähetyksen ja noudon jälkeen.
Video7

Jälki aloitettiin talvitauon jälkeen, ja koiran nenä oli vaan taas parantunut talven jäljiltä. Se minua harmittaa, että emme päässeet ikinä kisaamaan jäljellä, koska koira oli siinä niin upea. Samoin uiminen alkoi olla ihan ehdoton suosikkilaji, ja pikkusaukko bongasi jokaisen vähänkin vettä sisältävän kuopan ja odotti että tulen heittämään keppiä sinne. En tiiä miten pitkään se olisi jaksanut sitä, mutta huomasi että ääni ja väsymys kulkivat käsi kädessä. Ei se enää jaksanut kovin montaa hetkeä uida kepin perään, varsinkin kun sinne veteen piti mennä Wallumaiseen tapaan, täysillä!

Niin se kesä meni ihan vaan hauskaa pitäessä, hieman treenatessa ja riehuessa. Ja sitten se tapahtui. Asia jonka takia vieläkin itken koska on niin kauhea ikävä. Wallu alkoi taas saada kohtausta, alkoi käyttäytyä levottomasti ja saikin sitten kohtauksen. Mutta kun normaalisti jokaiselle kohtaukselle oli "syy", tälle ei ollut. Eikä se mennyt ohi, vaan jatkui seuraavana päivänä. Ja koska näin miten helvetin pahan olon se koiralle aiheutti, tein päätökseni ja ilmoitin Martinalle, että nyt on hänen aika tehdä kotikäynti. Koska Kuopion kolmipäiväinen näyttely oli juuri alkamassa, sovimme että Martina tulee sunnuntai-iltana. Eikä aika ole ikinä mennyt niin hitaasti mutta varmasti eteenpäin. Enkä ole ikinä itkenyt niin paljon kuin viimeisen kuukauden aikana. Viimeisinä päivinä pidettiin vaan hauskaa, syötiin paljon ja nautittiin pusuttelusta. Tässä viimeisiltä päiviltä kuvia:

Viimeinen jälkikin käytiin ajamassa, ja mökillä mentiin viimeiseksi illaksi. Kerrankin en ollut sanomassa että nyt riittää kepin heittäminen, ja se ikävä kyllä näkyi. Ei pieni jaksanut pitkään juosta, vaan sillä petti lonkka. Pää olisi kyllä vielä halunnut juosta. Illalla Jarno lähti Lilyn kanssa asunnolleen yöksi ja me mentiin viimeiseksi yöksi kotiin. Pitkästä aikaa sai pikkuinen nukkua mamin vieressä, ja syödä itsensä ähkyyn. Aamulla kävimme vielä Aijan ja tyttöjen kanssa lenkillä ja tytöt tulivat hetkeksi meille. Sitten olikin aika viimeisten hyvästien. Tässä ne ovat:

Nyt on tullut aika jättää jäähyväiset pikkusaukolle, elämäni rakkaudelle Wallulle. Lupasin Wallulle viime syksynä että sen ei tarvitse kärsiä ja nyt  oli aika lunastaa lupaus. Jään niin kaipaamaan
sen iloista ilmettä, suklaanruskeita silmiä ja ilkikurista katsetta. Ruskea kiepillä nukkuva kaveri on sängystäni poissa, ei tule olemaan ikinä toista samanlaista, se oli minun elämäni koira, joka opetti minulle niin paljon ja jonka ansiosta olen saanut niin monta hyvää ystävää ja merkityksen tylsään elämään. En tule ikinä unohtamaan Sinua, Rakkaani! Nyt saat juosta ja riehua aivan niin paljon kuin jaksat, ja toivottavasti saat monta uutta ystävää joiden kanssa pöyhöttää ilman kipuja ja pahaa oloa.

"Tiedän sun lähtevän, joskus täältä pois mut en tahtois nähdä sitä 

päivää 

Vuodet vähenee, meistä kaikki vanhenee omaa aikaa ei tiedä kukaan... 



Millä tavalla voisin itsestäin mä jättää, jotain mitä minullekkin annettiin 



Ikuinen jälki sinusta minuun jää, mut kaunein on se tunne miten mulle 

lauloit 

Toivon että itsestänikin jää , yhtä kaunis muisto 

samaa laulua laulaa rakkaimmalleni laulaa 



Myönnän että pelkään suuri tuntematon on, se jonne täältä lähdetään 

Voiko rukouskaan ketään auttaa, tuntematon vastaanottaa meistä 

paatuneimmankin 



Rakkaus ei lopu siihen kun aika jättää 

kauniimmin muistoissa elää 



Ikuinen jälki sinusta minuun jää, mut kaunein on se tunne, miten mulle lauloit 

toivon että itsestänikin jää, yhtä kaunis muisto

samaa laulua laulaa, rakkaimmalleni laulaa"



Tämä oli tarina suuresta pienestä Koirasta, joka mullisti maailmani ja teki minut taviksesta Koiraihmiseksi, antoi minulle niin paljon ettei kukaan muu siihen tällä tavalla pysty. 




Tulen aina Rakastamaan Sinua