"Lysti ja Tuittu"

"Lysti ja Tuittu"

perjantai 17. helmikuuta 2017

Kahdeksan päivän kuvahaaste 8/8

Rakkaudesta koiraurheiluun, yhdistystoiminta

Näinhän se menee, eikös? Koska pitäähän sitä sillä pennulla olla vapaapäiviä. Ei joka päivä voi treenata? Ja silloin omistaja voi tehdä ihan mitä haluaa. Nauttia kesäpäivästä, ottaa aurinkoa, käydä pitkällä lenkillä, nauttia vaikka elokuvista kavereiden kanssa. Syödä romanttisesti rakkaan kanssa kynttilänvalossa...

Ja sitten sanot KYLLÄ. Tuo maaginen sano. Melkein sama asia kuin TAHDON. Voin minä lähteä vuosikokoukseen, kun on niin tärkeä asia josta ääneestää. Vaikka en asiasta ymmärrä mitään. Mutta tärkeä se on. Ja hetken päästä huomaat esitteleväsi itsesi kaikelle kansalle. "Hei olen Mari, Joensuusta. Minulla on nyt ollut vajaan vuoden aussie...". Ja sitten se on myöhäistä. Olet sanonut KYLLÄ. Sen jälkeen et ole enää Mari Joensuusa, vaan olet Mari, hallituksen jäsen Joensuusta. ”Sinulla on oikeus vaieta. Kaikkea sanomaasi voidaan käyttää oikeudessa todisteena sinua vastaan. Sinulla on oikeus asianajajaan, joka voi olla läsnä kuulustelujen aikana. Jos sinulla ei ole varaa asianajajaan, sellainen voidaan osoittaa sinulle. Oletko ymmärtänyt oikeutesi?”

Eli hei kaikki, olen Mari, nykyään Liperissä asuva koiraharrastaja. Kirjoitan tätä blogia henkilökohtaisten ajatusteni kertomiseen, eikä tämä edusta Australianpaimenkoirat Ry:n tai Joensuun Seudun Palveluskoirat Ry:n virallista kantaa.


Ne jotka eivät ole olleet ikinä koirayhdistystoiminnassa mukana, ajattelevat nyt että ihan oikeesti. Ei kai tässä asianajajaa tarvita. Mutta miettikääpä hetki. Minä olen ollut vuodesta 2008 Australianpaimenkoirien hallituksessa. Olen niiden rahastonhoitaja. Olen toiminut pentuvälittäjänä. Olen ollut jalostustoimikunnassa. Olen Josepan hallituksessa, olen toiminut sen yhdistyksen koulutustoimikunnassa. Olen sen yhdistyksen rahastonhoitaja. Varapuheenjohtaja. Kohta kymmenen vuoden ajan olen ollut niin sekopäähullu, että olen katsellut tätä touhua. Ja ihmiset muuten ihan oikeasti haastavat nykyään yhdistyksiä oikeuteen. Minullakin oli jossain vaiheessa puhelimen muistissa Kennelliiton asianajajan numero. Kysykää vaan belggariyhdistykseltä jos ette usko.

Koska on olemassa YHDISTYS, jolta voi vaatia vaikka mitä. Sillä 30€ jäsenmaksulla ollaan oikeutettu ilmaisiin koulutuksiin, luentoihin, lehteen ja mielellään vielä omalla takapihalla voisi tapahtua tämä kaikki. Itse odotetaan vaan kädet ristissä että kohta se YHDISTYS tulee kouluttamaan sesseni. Koska se on yhdistyksen tehtävä. Ainut mitä minun täytyy asiassa tehdä, on aukoa päätäni somessa. Varsinkin jos juuri se koulutus johon olisin halunnut, järjestetään sellaisena päivänä kun en millään pääse paikalle. Ja matkaakin on. Ja jumaliste, uskomattominta on se, että en saa sitä ilmaiseksi. Perkele pitäkää tunkkinne, minä eroan yhdistyksestä, ihan paskaa toimintaa. Menen toisen yhdistyksen koulutukseen, vaikka se onkin samanhintainen ja siellä ei ole yhtään aussieihmistä. Koska perkele kyllä yhdistyksen olisi pitänyt hoitaa asia paremmin. Puhumattakaan talkoopisteistä. En varmasti tee yhtään pistettä.


Mutta nyt kerron teille asian, joka ehkä on aika kauheata kuulla, voi järkyttää elämäänne ja ehkä jopa laittaa miettimään asioita ihan uudelta kantilta. Ja jos ihan hurjiksi ruvetaan, saa teidät sanomaan KYLLÄ. Nimittäin ei ole maagista yhdistystä. On sen yhdistyksen hallitus, joka on aivan täystyöllistetty. Siellä toimivat ihmiset eivät saa palkkaa, vaan tekevät koko homman ainoastaan rakkaudesta koiraurheiluun. Ja tässä hommassa on edelleen 70-lukuiset palkkausmetodit, eli jos et saanut turpaasi, teit asian hyvin. Ja sitten, jos oikein hallitusta on lykästänyt, on olemassa toimikuntia. Ja niissäkin, tiedättekö, on niitä ihmisiä jotka nekään eivät saa palkkaa. Ja niilläkin on samanlaiset palkkausmetodit käytössä.

Ja siinä vaiheessa kun sinä huudat naama puanisena somessa että yhdistys on paska, niin minäpä kerron sinulle kuinka helppoa on järjestää noita tapahtumia. Otetaan lempitapahtumani, MH-kuvaus. Ekana vaihdan n. vuotta, puoltatoista ennen sähköpostia kuvaajien ja TO:n kanssa, että saan ajan varattua. Sitten selvitän, missä saadaan järjestettyä kuvaus. Itse toki toimin tapahtumassa koetoimitsijana, koska eihän siihen nyt muita saa houkuteltua. Eikä kenelläkään muulla ole sitä pätevyyttä (Paitsi nyt Virpillä, hienoa!). No sen jälkeen alkaa se kymmenien sähköpostien ja puheluiden rumba, koska tarvitaanhan sinne myös ne työntekijät. Ja ne pitää varata hyvissä ajoin, että varamasti siulla on se porukka kasassa ennen kun ilmot alkavat. No sitten tulee se päivä, kun Virkku sanoo pim, ja ilmo aukeaa. Saat kymmeneltä illalla soittoja "mmmm... oon vähän kännissä, mutta sesse, se pitää kuvata". Yrität selittää että tämä on nyt etusijalla rotikoille ja kerrot että se siun sekarotuinen ei nyt ikävä kyllä pääse tähän. Ja näitä puheluita, sähköposteista puhumattakaan, tulee paljon. Joskus laskin sähköpostit. Olin yhden MH:n takia laittanut 146 sähköpostia.


No sitten tulee se viikko ennen tapahtumaa, kun pitää käydä kaupassa, etsiä toimihenkilön varalle joku, kun häntä ei huvittanutkaan tulla, etsinyt kolmen koiran tilalle uudet koirat koska he olivat jo käyneet MH:ssa eivätkä olleet muistaneet ilmoittaa asiasta. Mutta toki jakoivat vittuilla huolella ja kunnolla kun kehtasin sanoa, että en palauta rahoja. Ja sen jälkeen etsit ympäri kyliä panoksia, kaikki tavarat mitä tarvitaan, menet paikan päälle leikkaamaan nurmikon ja vietät käytännöllisesti katsoen koko viikon jokaisen vapaan hetken Mervin kanssa järjestäen tapahtumaa. Ja lauantaina huomaat että on luvannut koko viikonlopuksi vesisadetta, ja koska et ole saanut peruneiden toimihenkilöiden tilalle yhtään ketään, joudut itse jouksemaan aivan koko päivän hommissa. Ja toki sama sunnuntaina. Ja sitten tietenkin joku myöhästyy ja tuolla alkoi juoksut ja mietit että missä helvetin välissä kerkeän mitään uusia koiria tänne enää saamaan? Ja sitten kun tapahtuma on ohi, juokset seuraavan viikon palauttamassa kaikkia lainaamiasi tavaroita. Ja pahimillaan olet saanut jonkun koiran hampaat kylkeesi ja vielä maksat siitä, että käyt lääkärillä hakemassa antibiootit. Niin tämän kaiken jälkeen keskiviikkona joku kirjoittaa somessa että yhdistys voisi kyllä järjestää MH-kuvauksia useammin, ja että eikö se voisi olla ilmainen jäsenille? Niin kyllä siinä vaiheessa tekisi mieli ottaa sinko ja pamauttaa tuon henkilön näppis kuuta kiertävälle radalle. Koska on se TODELLA jännä, että minä nykyään suostun järjestämään ainoastaan yhden MH-kuvauksen per vuosi. Viime vuonna järjestin vielä PK-kokeen, nyt en aio sitä tehdä.

Mutta miksi sinä, joka siellä vittuilet että yhdistys ei sitä ja tätä, voisi tulla tähän maagiseen yhdistykseen ja kokeilla järjestää jotain tapahtumaa? Tulla miettimään sitä budjettia kun eihän se yhdistys voi ihan joka vuosi miinuksellakaan pyöriä, tai vaikka vaan tulla auttamaan JTO:n taulukoiden kanssa? Epäilen että sen jälkeen et muuten enää vittuilisi. Yhtään. J ajos et osaa, me kyllä opetamme. Mielellämme. Siitä ei jää kiinni.


Mutta miksi hitossa mie sitten olen tässä hommassa mukana? Miksi mie en ota aurinkoa kauniina kesäpäivänä tai mene Jarnon kanssa romanttisesti syömään? No teenhän mitä niitäkin asioita, mutta suurin syy on se että olen aina ajatellut, että älä valita, tee. Vaikka valitankin paljon ;) Olen saanut näistä yhdistystouhuista ihan älyttömän monta kaveria, muutaman ystävänkin. Ja hitto miten ihanaa se on kun sen raskaan lauantain jälkeen istutaan koko porukka sohvalla, ollaan saatu märät vaatteet pois ja ruvetaan puhumaan paskaa. Aivan ihanaa. Tai se, kun huomaa, että kyllä tässä saatiinkin jotain aikaan, meidän rodulla on nyt voimassa oleva PEVISA ja JTO. Onhan ne oikeasti huikeita hetkiä. Tai ihan yksinkertaisemmillaan sellainen, että kun entinen koulutuskenttä on niin paska, ettet uskalla treenata koiraa siellä, hoidat yhdistykselle uuden kentän. Saat siitä itsekkin aika suuren edun.

Ja nyt täytyy sanoa, että olen niin ylpeä, että viimeisen vuoden aikana on ollut todellakin niitä hulluja, jotka ovat sanoneet KYLLÄ, ja tulleet auttamaan. Esimerkkinä aussieyhdistyksen agilitytoimikunta, jota ei ole useampaan vuoteen ollut. Niin nytpä on. Ja ne ihmiset on vieläpä niin hulluja että aikovat järjestää tapahtumia. Voitteko uskoa? Ja muutamalla someviestillä ja puhelinsoitolla miulla on auttajat JTO:n kanssa, ja miun ei tarvitsekkaan tehdä kaikkea sen pienen pienen hallituksen kanssa. Vielä kun Josepassakin herättäisiin tähän asiaan, eikä vaan puhuttaisi kuinka paska meidän yhdistys on.

Koska tiedättekö mitä? Yhdistys on tasan niin paska kun sen JÄSENET ovat. Miettikääs sitä. 

Ja sitten jos teille nyt tuli halu päästä seuraamaan tätä huikeaa jännitysnäytelmää nimeltä vuosikokous, ja päästä vaikuttamaan asioihin, niin teillä on mahdollisuus 27.2 klo 18:00 Islolla tulla Josepan vuosikokoukseen ja Australianpaimenkoirien vuosikokousta pääsee taas seuraamaan Klaukkalaan 19.3 klo 12:00. Että tervetuloa vaan paikalle!

torstai 16. helmikuuta 2017

Kahdeksan päivän kuvahaaste 7/8

SM, todellinen sadomasokistin unelma? KVA, käy vaan siihen? TVA, täydellinen valioarvo?

Eikun miten se menikään? No nyt kun sinne kisoihin ollaan sitten päästy ja ollaan saatu maagiset TK1 ja JK1, niin kyllähän siinä pientä ihmistä alkaa hymyilyttämään. Ei tiedättekö haitannut yhtään että olin aivan läpimärkä, kylmi niin paljon että sormet olivat siniset ja kotona ei ollut ketään joka olisi laittanut edes saunan päälle. Koska me oltiin pystytty siihen, elämän ekaan jälkikokeeseen, ja vieläpä saatu se läpi! Vaikkakin koira kävi Lilyn päälle kättelyssä ja auringonpilkut tosiaan päättivät järjestää tuon kaatosateen, niin voi että sitä oltiin upeita. Ja oltiinhan sitä. Koira joka ei ekaan vuoteen laittanut ollenkaan nenää maahan, ja jolle piti opettamalla opettaa moiden harrastus. Ei ollut synnynnäistä nenää tällä neidolla. Koska ukkojen etsiminen oli vaan niin paljon hauskempaa. Mutta kun minua ei olisi tässä vaiheessa juuri vähempää mikään haku voinut kiinnostaa, niin mitäpä sitä koiraa kuuntelemaan lajivalinnan kanssa?
 Tähän törmään nykypäivänä useastikin, että ohjaaja päättää koiralle täysin epäsopivan lajin, tai klassikkoesimerkkinä päättää että koirasta tulee haukkuva. Sillä hetkellä kun se on vielä pilkkeenä isin silmäkulmassa. Koska haukkua sen pitää. Rullailmaisu on niin vaivalloista. Ja sitten ne näytölle juoksemiset. Eihän sitä nyt juosta jaksa. Tai pakotetaan se koira kepin edessä maahan sinne risukkoon. Aivan huikeaa.

Minäkin halusin haukkuvan. Miettikää kuinka hienoa se olisi ollut kuulla kuinka metsä raikaa ja sitten minä kävelen auringonpaisteessa paikalle ja totean, ah, kappas, koirani on löytänyt maalimiehen. Verrattuna siihen oikeaan kisatilanteeseen, missä rullakoiran kanssa juostaan henki pihisten ja hiki silmille tippuen 32 asteen helteessä sellaisen ryteikön läpi että naama on kaksi viikkoa ruvella ja sydän pamppaillen toivotaan että koira ei ihan 300m olisi juoksuttamassa. Aloituspisteestä. Mutta sitten tuli Janne ja näytti minulle, että ei tuosta siun sessestä ole haukkumaan vierasta. Varsinkaan miestä. Eikä siitä olisi ollut. Siinä sentäs kuuntelin vanhempaa ja viisaampaa?

No mutta sittenhän kun olin saanut nuo kirjainyhdistelmät, niin mopohan lähti täysin käsistä. Koska kyllähän sitä nyt tiedetään sitten kaikesta kaikki, osataan kouluttaa paremmin kun kukaan muu ja seuraavana on toi maaginen KVA ihan tuosta noin vaan saatavissa. Koska eihän se ole kun käydä kisoissa ja hakea koularit. Eikös? 19.6. 2012 saatiin JK1. 12.11.2011 oltiin saatu TK1. Mutta kyllä se pahin kutka katoaa kun soitat kisoihin puoli tuntia kuullaksesi että olet varasijalla 62. No mutta kerkeäähän siinä sitten kouluttamaan sesseään. Ja niinpä sitten 1.9.2012 saatiin se maaginen JK2. Ja voin sanoa, että sen jälkeenhän sitä tuntui että ens kesänä sitten valiobileet, ja varsinkaan sitten kukaan ei osaa paremmin kun myö.

Sitten se märkä rätti iskee naamalle. Lieksassa 63 pistettä tottiksesta? Ja mie kun olin ihan varma että me tullaan voittamaan. Muistan tuosta kisasta sen että se oli kauheaa. Ja vielä se, että olin ilmoittanut koiran kahdelle päivälle. Koska mehän käydään vaan hakemassa ne tulokset ja sit ens kesänä ei tarvi kun hakea se yksi tulos. Eikö niin? Mutta kyllä tuossa vaiheessa alkoi jo nöyrtyä pahempikin vimma tuloksiin. Aloin ymmärtämään että ehkä tämä ei sitten kuitenkaan ole niin helppoa.

Koska tässä vaiheessa oltiin myös käyty se edellisen kirjoituksen tokokoe, ja suoraan sanoen alkoi muuten ihan oikeasti ahdistamaan. Muutama hyökkäys oli tässä tullut jo Lilyn päälle lisää, ja huutaminen ja piippaminen olivat alkaneet. Voi kun olisin tuossa vaiheessa tiennyt edes puolet siitä mitä nyt tiedän.

 Mutta käytiin me SM-kisoissa! Koska voitteko kuvitella, meidän pyydettiin joukkueeseen mukaan. Olin niin ylpeä ja iloinen (Onneksi kukaan ei tuossa vaiheessa kertonut miulle että päästiin joukkueeseen koska ketään muuta ei saatu siihen suostumaan). Oli niin upeaa olla SM-kisoissa. Ja sehän meni vielä hyvin, saatiin ykköstulos! Enkä edes välittänyt siitä että taas kävi koira päälle, juuri kehään mentäessä. Tuossa vaiheessa aloin salaa unelmoida myös PK-SM kisoista. Mutta eihän me sinne päästäisi, niin hyviä me ei kuitenkaan oltaisi. Ja miten sinne nyt sitten oikeasti uskaltaisi, kaikkien niiden ihmisten arvosteltavaksi? EI, kyllä me pysyttäisiin kotikisoissa ja sillä selvä.

Mutta sitten tuon Lieksan kisan jälkeen alkoi treenaaminen. Päätin että mehän hitto saadaan se JK3. Koska nyt alkoi jo nöyryys tulla kuvioihin mukaan, ja ymmärsin että ehkä se ei kuitenkaan ole niin helppoa. Monestihan sitä kuulee että jälkivalion saa ihan heittämällä, sehän on niin luontaista koirille, tuo nenän käyttö. Jännä homma se vaan on että ei niitä silti hirveästi ole meidänkään rodussa näkynyt. Mutta toki sehän johtuu siitä että kyllähän se koira osaisi, mutta omistaja ei jaksa kykkiä siellä metsässä. Mutta jos se on niin helppoa ja siihen ei tarvita mitään, niin miksi se omistaja ei sitten jaksa kykkiä? Kuitenkin tilastot kertovat että 25 australianpaimenkoiraa on saavuttanut tuon maagisen KVA:n arvon. Näistä sen jäljeltä on saanut 11 koirakkoa, hausta 15 koirakkoa, viestiltä 2 koirakkoa ja EK:sta ainoastaan yksi. Ja toki koska luvut eivät täsmää niin rodusta löytyy yksi koirakko joka on saavuttanut 3 käyttövalion arvoa, ja kaksi koirakkoa jotka ovat saavuttaneet arvon kahdessa lajissa. Niin eikös se nyt näyttäisi siltä että onkin "helpompi" saada hausta koira valioksi kuin jäljeltä, ja että ei se sitten ehkä ollutkaan niin helppoa? Ja anteeksi niitä koiria kohtaan jotka ovat näyttelytulosta vaille valioita, niitä en ole laskenut tähän lukuun mukaan. Luku voi toki muutenkin olla väärin, hitto miten hankala tuolta koiranetistä on saada näitä tietoja, varsinkin kun jokainen hiton afrodite winner on laitettu omakseen mutta meilläpä lukee vaan käyttövalio. Ei sillä ole väliä mistä lajista sen saa. Vai onko sittenkin :D


Mutta miksi sitten toisaalta vähätellään valion arvoa? Uskoisin että suurin osa ihmisistä tekee sen tietämättömyyttään. Juuri niinkuin itsekkin tein. Ei ehkä uskota mikä työ siinä on. Mutta on siinä kolikolla toinenkin puolensa. Nimittäin ihmisryhmä, jota itse inhoan ihan yli kaiken. Tiedättekö sen ihmisen joka kisan jälkeen alkaa kertomaan kuinka vähällä sai koiralleen tuloksen? "No eihän me olla treenattu kun kolme kertaa" tai "tässä nyt on ollu kolmen kuukauden tauko" tms. Nämä ihmiset unohtavat toki kertoa että ovat koiran ensimmäisen kolme vuotta treenanneet täysillä, ja se kolmen kuukauden taukokin on ollut oikeasti kuukausi ja kyllähän siinäkin treenattiin. Miksi vähätellä tuloksensa arvoa? Kyllä mie ainakin oon sanonu että ihan hervittävällä työmäärällä ollaan tähän päästy. Onko se tämä suomalainen juttu? "Eipä myö olla oikein mittään, kunhan tässä vähän puuhastellaan?"

On se leuhka, käy oikein valokuvaamossa koiransa kanssa. Esittelee nyt sitten joka paikassa tuloksiaan. Kattokaa kuinka monta koetta sen piti käydä tuonkin arvon saavuttamiseksi. Miksi ihmeessä se vuodesta toiseen ilmoittautuu sinne SM-kisoihin, eihän se siellä ikinä menesty? Mitä helvettiä se järjestää jotkut juhlat koiransa kunniaksi? Näin ihmiset miusta puhuu. Eikö ole hienoa?

Mutta arvatkaa mitä! Miepä se vaan leveilen tuloksillani, käyn valokuvaamossa, ja ai niin, ilmoitin koirani joka ikiseen vuoden koira kisaan mihin pystyin. Koska mie voin. Mie vaan voin. Ja mie oon niin ylpeä siitä mihin me ollaan päästy. Jarno kysyi hyvin jokin aika sitten kun oli tälläisestä jutusta puhetta "mitäs tuloksia sillä sitten on, että se voi alkaa teitä arvostelemaan?". Ja nyt en sitten todellakaan tarkoita että pitäisin itseäni parempana kuin muita, tai että koirakot jotka eivät ole saaneet yhtä paljon meriittejä, olisivat millään tasolla huonompia, päinvastoin tiedän todella paljon meitä parempia koirakoita joilla ei ole syystä x niitä tuloksia. Mutta ihmiset voisivat hieman miettiä. Vaikka enhän miekään miettinyt. Samoja lauseita miekin toistelin sillon kun sain sen JK2 ja olin urani huipulla. Ehkä vieläkin joidenkin ihmisten kohdalla :D

Ja kyllä minä ymmärrän että me ei tulla ikinä voittamaan SM-kisoja, siellä on niin paljon osaavampia ja taitavampia ihmisiä. Silti me kolme kertaa käytiin siellä, kahdesti jäljellä ja yhdesti haussa. Tänä vuonna kyllä jätetään ne kinkerit väliin. Mutta mie oon ajatellut tuon SM:iin menemisen sillä lailla, että mie ylitän itseni kun sinne menen. Tälläinen jännittäjä ja rutiineihin kangistunut ohjaaja on aivan paskajäykkänä kun joutuu sinne. Joku kouluttaja myyntipuolella joskus puhui lasikatoista ja niiden ylittämisestä, ja noi PK SM-kisat on olleet miulle se lasikatto. Ja kuinka onnellinen olenkaan silloin ollut. Ekoissa kisoissa olin onnellinen kun edes selvittiin tottis läpi. Muistan niin Vessen joka kulki miun veirellä kaaviossa ja hoki: Mari hengitä, hengitä nyt. Ja kuulkaas niin sitä vaan päästiin sekin läpi. Vaikka olikin lyhyt hame. Ja meikkiä. Ja tukka laitettuna. 


Toiset SM-kisat olivat ihan älytön pettymys. Siinä todellakin oli paikka itsetutkiskelulle. Ne kisat opettivat miulle ihan älyttömästi henkisellä puolella. Ja ymmärsin että aina ei vaan nallekarkit mee tasan. Vaikka olisikin hienot kynnet.


Mutta ne kolmannet kisat. Voi herranjumala että mie vieläkin leijun kun ajattelen sitä meidän suoritusta. Sitä tunnetta. Katsokaa nyt noita kuvia!


Koska ekaa kertaa mie todellakin suuresti nautin kisatilanteesta. Se oli vaan niin hienoa! Katsokaa täällä me ollaan. Ja vihdoin, kaiken sen saatananmoisen työn ja tuskan jälkeen, olimme siellä samassa kuplassa koiran kanssa. Eihän sieltä mitään pisteitä tullut ja tuomari haukkui suorituksen aivan täysin, mutta entäs sitten? Ehkä siksikään en enää lähde SM-kisoihin, me ehkä saavutettiin jo kaikki tarvittava noissa kisoissa.

Toinen kisa jonka muistan kyllä aina oli se Kajaanin kisa, jossa saatiin se JK3. Ei ykköstuloksella, mutta se oli JK3. Se oli jotenkin niin uskomatonta. Siinä kiteytyi kaikki se työ ja tuska ja ilot ja surut samalla kertaa. Ja silloin aloin vasta ymmärtämään mitä se on, kun tehdään kisakoiraa. Mitä kaikkea se oikeasti vaatii. Että se ei ole sitä että hyvällä kelillä kerran viikkoon käydään kauniissa metsässä vähän hipattelemassa, ja silloin tällöin tottiskentällä ja avot, ollaan valmiita kokeisiin. Ja jos jollakin se ei vaadi sen enempää, niin olkaa muuten todella onnellisia. Ja miten tärkeää on saada se hyvä treeniryhmä ympärille, ja tuossa vaiheessa jo alkoi myös olemaan niitä kavereita joille soittaa kun kaikki ei menekkään niinkuin oli suunniteltu. Kun oikeasti alkaa tulemaan niitä ongelmia, ja ymmärrät että jos niitä ei ratkaista on kisaura siinä. Ja niinhän meille on monesti sanottu. Ei teistä ole siihen, antakaa jo olla. Hommaa parempi koira. Vaan kyllä se Lily on sellainen luottopakki että eipä tuollaista koiraa tule toista. Vikoineen kaikkineen.

Minun rakas 

Ja sitten hieman kevennystä, eli meidän kisabiisit. Koska ne vaan täytyy olla.

Eli Cheek. JippiKayJei. Tulin voittamaan.
Ja sitten kun ei oikeesti jaksaisi lähteä, ei vaan tahtoisi herätä neljältä aamulla. Sitten kuunnellaan Sami Hedbergin ja Elastisen Jaksaa Jaksaa.
Ja sitten se Lilyn oma biisi. Cheekin Sä huudat. 

"Sä huudat että sä oot hukas ilman mua enkä mä oo kukaan ilman sua"

tiistai 14. helmikuuta 2017

Kahdeksan päivän kuvahaaste 6/8

Huomenna on kisat, jaiks!!!

No sitten olet saanut koirasi koulutettua siihen pisteeseen, että lähdette näyttämään mitä te osaatte, noin niinkun ihan virallisesti.

Pitäisi muistaa että kisatilanne on aina kisatilanne. Vaikka treeneissä koira saattaa asiat osata ja hallita, niin kisoissa sen korvat katoavat, ei enää osata edes seurata ja tulee pieniä (ja isompiakin) mokia. Ja tämähän on se maailman vanhin lause "kyllä se kotona osaa". Mistä tämä sitten johtuu? Mikä sen tekee, että se ei osaa muualla kun kotona?



Minusta tuntuu tällä hetkellä, että kokeessa epäonnistumiseen löytyy kolme isoa syytä:

  1. Koira ei oikeasti osaa, ei edes siellä kotona. Eikä varsinkaan osaa kisassa. Koska sitä ei ole treenattu sen kanssa
  2. Omistaja jännittää niin paljon että tekee asiat täysin eri lailla, ja koira ei siksi osaa
  3. Auringonpilkut

On toki luonnollista, että treeneissä pitää sillä mammanpikkumussukalla olla aina hauskaa, ja koiraa haluaa suojella ikäviltä asioilta, väärin tekemisiltä ja palkattomuudelta. mutta tällä tavalla tekee todella suuren karhunpalveluksen koiralleen. Sillä jos koira ei opi ikinä tekemään väärin, ei se myöskään osaa toimia sitten kun virhe kisoissa tuleekin. Sillä aina sellainen tulee. Jopa MM-tasolla. Kukaan ei saa KOKO suorituksesta täysiä pisteitä. Tai ainakaan täysin virheetöntä suoritusta. Koira kyllä selviää pettymyksistä, varsinkin jos ohjaaja niistä pystyy selviämään.

Mitä tämä sitten tarkoittaa käytännössä? No sitä, että koira saa AINA palkkaa. Ja unohdetaan nyt sosiaalinen palkkaus, sehän on ihan humpuukia, eikö? Namia sen pitää olla. Eikä sitten sitä lelua kun ihan silloin tällöin, koska sehän innostuu siitä liikaa, eikä kuuntele sen jälkeen ollenkaan, vai mitä Tanja(t)? Eli koira autosta suoraan kentälle, 5 askelta seuraamista, palkka. Mahaanmeno. Palkka. Luoksetulo. Palkka. Ja koira autoon. Olimmepa hyviä tänään, ai että! Kyllä minä alan olemaan sitä mieltä että koira on jo valmis kisoihin, eikös? Ja ollaan tarkkana, että se lelu tai nami tulee automaationa koiran suuhun.



Syvä hiljaisuus. No eihän se tuota niinkun oikeestaan ole... Koska sitten tulee se kisasuoritus. Otetaan koira autosta. Tuomarilla on kateissa juuri teidän paperi, ja sitä aletaan etsimään. Kolmen minuutin jälkeen annat koirallesi seuraa sivulletulo-käskyn, ja ihmettelet kun se on kuin veltto makarooni eikä tottele. Seuraamiskaavio kestää 2 minuuttia. Koirasi ei seuraa kun ensimmäiset 2 askelta, jonka jälkeen se haahuilee ja miihailee. Mietit että mikä hitto tässä nyt meni vikaan? Alat ajattelemaan. Unohdat koiran. Vituttaa. Tekee mieli purskahtaa itkuun. Henki meinaa salpaantua. Sitten yrität tsempata. Maahanmeno. Sen se osaa. Joudut tekemään kaikkesi että koira tulee sivulle. Ihmiset nauravat. Kuulet sen aivan varmasti. Olet ihan punainen. Voi perkele kunhan mie pääsen autolle niin mie en enää ikinä mene kisoihin. Vittu en tuon koiran kanssa. En minkään koiran kanssa. Sen jälkeen koira meinaa jo karata kentältä, sinua itkettää jo niin paljon että et saa kunnolla enää sanaa suustasi. Mietit vaan että milloin tämä nöyryytys loppuu. Kuulet kun ihmiset säälittelevät sinua. Et enää kuule mitään, mitä tuomari sanoo, ja sen verran ymmärrät että nyt se on ohi. Menet autolle. Sanot kaverillesi että tää oli tässä ja purskahdat itkuun. Harmi kun tätä suoritusta ei ole videolla. Tämä on nimittäin minun ja Lilyn AVO-luokan koe. Se koe, mihin menin ihan rinta rottingilla näyttämään kuinka huippuja me ollaan. No ei oltu.


Mutta mikä tuossa meni vikaan? No se että koira ei oikeasti osannut kisatilannetta. Ja sehän meidän kompastuskivi onkin ollut, koira on oppinut väärän tunnetilan kisoissa. Miettikää kuinka epäreilu olinkaan koiraa kohtaan tuossa kisassa?

Vai onko itse asiassa niin, että ohjaaja onkin se joka ei pysty sietämään epäonnistumista ja siihen liittyvää ikävää tunnetta, häpeää ja pettymystä? Kuinka sitä ei päässytkään näyttämään miten hienoja olimmekaan? Koska itseasiassa epäilen, että monet ihmiset ovat paljon kilpailuviettisempiä kuin mitä myöntävätkään. Eli olisiko niin, että kun aikuinen ei osaa pitää omaa päätään kasassa eikä kestä omaa pettymystään ja vastoinkäymistään, heijastetaan asia koiran syyksi? Ja siksi aletaan jännittämään, ja siksi suoritus menee pilalle?  Mie epäilen että se on noi kummatkin asiat yhdessä.



Puhumattakaan auringonpilkuista. Perkele ne ne vasta ovatkin pahat. Aurinko paistaa, linnut laulaa, sanot tuomarille Mari ja samassa taivas aukeaa ja vettä sataa kaatamalla juuri teidän suorituksen ajan. Kesäkuussa sataa lunta, juuri sen aikaa kun jäljen tallaaja on metsässä. Arvonnassa sanotaan: kuka sai numeron, 5, tilannehan on nyt se että just se jälki meni vituiks. Jatkanko listaa? Perkeleen auringonpilkut.


Ps. Käytiin Lilyn kanssa lauantaina tokokokeessa Pieksämäellä. Kaikki nuo kolme kohtaa täyttyivät. Koira ei osannut tiettyjä juttuja, mm. voittajaluokassa EVL-seuraamisliikkeitä. Jolloin koira paineistui. Eikä se kestänyt sitä kun jonkun idiootin koira oli sosiaalinen ja omistaja ei pitänyt sitä käskyn alla vaan unohti koiransa moikkailemaan muita koiria. Eikä Lilylle ihan selkeästi sitten kuitenkaan oltu opetettu kaikkia liikkeitä kisanomaisesti. Ja omistaja jännitti. Unohti taas hengittää. Puhumattakaan niistä auringonpilkuista. Perkele. Tehtiin sitten tunnari kahdesti koska liikkuri unohti ottaa ne muut palikat. Otti vaan meidän. Ja ilmeisesti oli myös koskenut meidän kapulaan. En ole vielä katsonut videota.

Mutta mikä tässä oli hyvää, niin se, että koira suoritti kaikki liikket. Se osasi kaikki teknisesti, eikä missään liikkeessä ollut mitään suurta virhettä. Eli en nyt missään nimessä vajoa ahdistuksen syviin syövereihin, vaan kokeen tarkoitushan oli hakea vikalista ja lista onkin yllättävän lyhyt. Ja jopa muutamassa liikkeesä meillä oli kivaa. Ja sehän se on kaikkein hienointa. Mennnä kehään ja pitää hauskaa.

perjantai 10. helmikuuta 2017

Kahdeksan päivän kuvahaaste 5/8

"Ei yksin kannnata murjottaa kun reilun kaverin mukaan saa, kaksin meillä on hauskaa niin koskaan ei jouduta suutuksiin"

Treenikaverit. Välttämätön paha vai maailman paras asia?

Minusta maailman paras asia. Toisaalta. Toisaalta taas maailman ärsyttävin asia.

Muistelen kaiholla montaakin treeniryhmää jossa olen ollut. Ne aussietreenit joissa aloitettiin treenaamaan. Käytiin yhteislenkeillä, toivotettiin uudet aussieomistajat avosylin tervetulleiksi. Juhlittiin koirien synttärit, omat ja vähän vieraatkin. Tutustuin moneen uuteen ihmiseen ja moneen uuteen koiraan.


Sitten mentiin noutajien tokotreeneihin. Siellä oli kyllä hauskaa, milloinkahan Joensuuhun saisi samanlaiset treenit aikaiseksi? Jos en ihan väärin muista niin varmaan kolmisenkymmentä harrastajaa seisoi rivissä kouluttamassa koiriaan. Rotukirjo oli todella laaja, ja taso oli aivan alottelijasta jo pitkälle kisanneisiin. 

Sitten alkoivat maastotreenit. Hilkka veti alkeisjälkikurssin ja Moona suostui ottamaan "sen hullun" ryhmäänsä. Taisivat tarkoittaa sekä koiraa että omistajaa? Kokeiltiin viestiä ja hakuakin. Jälki vei kuitenkin täysin mennessään. Sitten päästiin Joalle agilityä harrastamaan. Se oli kyllä hauskaa. Ja toisaalta aivan järkyttävän raivostuttavaa. Aloin ymmärtämään että ainut pysyvä asia ryhmissä on muutos. Ja se, että ympäri tullaan ja yhteen käydään.


Mutta en ikinä olisi uskonut että kun hankin koiran saan niin paljon kavereita, ja osasta tulee jopa oikein hyviä ystäviä. Ja kuinka paljon tulee reissattua ympäri suomen. 




Sitten tuli hakutreenit Lilyn kanssa, aloitettiin Seijan ja Lean vetämässä penturyhmässä. Siitä siirryttiin hakuryhmään, mutta motivaatio oli aika vähissä. En oikein tuntenut kuuluvami ryhmään, ja kuten jo aiemmin sanoin, silloin tulee nopeasti jäätyä sinne sohvalle tai keksittyä muuta tekemistä. Enkä oikein päässyt hakuun lajina kiinni. Jälki oli paljon mukavampaa, siinä olin kuitenkin jo omalla alueella. Tokoa treenattiin myöskin, ja siinä alettiin kisaamaankin. Kävin myös koetoimitsijakursseja, ja sitä kautta tutustuin taas uusiin ihmisiin. Agility jäi lajikirjon kasvaessa, jostain on vaan luovuttava.



Ihmiset muuttuvat, ajat muuttuvat, koirat vaihtuvat, ryhmät vaihtuvat. Toisaalta se on ihanaa, saa tutustua uusiin ihmisiin, mutta toisaalta se luo tietyn epävarmuuden, kun olisi vaan niin kiva treenata siinä samassa porukassa. Ja tiedän, että en ole mikään maailman helpoin treenikaveri. Tahdon tietyn sitoutuneisuuden ryhmääni, ja se joskus aiheuttaa paljonkin eripuraa. Siksi olisikin ihanaa saada ryhmään edes suurin osa ihmisiä, jotka sitoutuisivat samalla lailla kun minä ryhmään. 

Koska tämän 10 vuoden aikana on todellakin alkanut arvostamaan hyvää ryhmää. Se oikeasti vie eteenpäin, vittuilu on välittämistä ja kyllä meillä välitetään. Se tsemppaa aina vaan lähtemään, tekemään, haaveilemaan ja saavuttamaan uusia tuloksia. 


Koska mikään ei ole niin ihanaa kun metsässä juhlia kavereiden kanssa tuloksia. Se on vaan niin hienoa. Se on kiitos siitä upeasta työstä, jota trenikaverit tekevät minun ja koirani vuoksi. Sillä mitään tuloksia en yksinäni olisi saanut. Jokaisella ihmisellä on ollut jonkunlainen osuus tässä paletissa. 

Moni ei ymmärtänyt miksi pidin käyttövaliobileet. Pitivät minua outona, kuulemma ylpeäkin olin. Halusin brassailla tuloksilla. Ei kuulemma treenikavereita tarvitse muistaa, eihän ne sitä työtä ole tehneet. Ja varsinkaan juuri se porukka, jonka kanssa olet vasta aloittanut treenaamaan. Iha oikeasti? En minä voi ajatella noin. Varmaan se johtuu siitä että minä en ole päässyt ryhmiin vaan menemällä, kukaan ei halunnut minua ryhmäänsä. Olen nähnyt niin monet riidat ja ryhmien hajoamiset, että osaan oikeasti arvostaa niitä ihmisä jotka sitä minun sesseäni itsestäni puhumattakaan jaksavat päivästä toiseen katsoa. Jotka jaksavat tsempata eteenpäin. Ja kirjoitin aiemmin tuosta tokokokeesta, ja muistan, kuinka autolla kaveri tuli ja sanoi: Nyt lähdetään treenaamaan, katsotaan mikä on vikana. Hitto jos sitäkään ihmistä ei olisi ollut, olinkohan oikeasti lopettanut koko homman?


Ja nytkin kun koe on huomenna, jättää yksi kaveri sovitun menon ja jää meitä auttamaan. Niin tälläisillekkö ihmisille pitäisi vain mutista pieni kiitos ja sillä selvä? Aioin kyllä jatkossakin tuoda kakkua treeniryhmälle, kiittää ihmisiä ja pitää bileitä. Koska se on vaan minun tapani kiittää siitä, että olette siinä. Kiitos kun jaksatte minua ja koiriani.





torstai 9. helmikuuta 2017

Kahdeksan päivän kuvahaaste 4/8

Kerro kerro kuvastin, ken on maassa kaunehin?

Ihanat, kamalat ja ah, niin tunteita nostattava koiranäyttely. Ja tämähän jos mikä on koiraurheilua. Sillä on paljon helpompi saada koira tuplakäyttövalioksi kuin muotovalioksi. Minähän sen tiedän ;)

Mutta jos siis aioit saada sen käyttövalion on myös käytävä hakemassa se ns. pakkoH. Ja sehän alkaa jo olla elämääkin suurempia juttuja. Voit osata opettaa koirallesi vaikka mitä temppuja, mutta tuonne kehään astuessa ainoastaan seiso käskyllä on jotain merkitystä. Koska koiranäyttelyt ovat muutuneet tässä viimeisen 10 vuoden aikana aivan järkyttävän paljon. Vai onko tässäkin se muuttunut tekijä minä itse? Kultaako aika muistot?



No mitä sanotaan ihmiselle joka on hankkimassa koiraa? Käy näyttelyssä katsomassa millaisia rotuja on tarjolla. Siellä tutustut uusiin ihmisiin ja näet koiria. Sieltä se Maailman Paras Harrastuskoira löytyy. Ja näinhän minäkin tein. Kävin näyttelyssä. Tutustuin ihmisiin. Näin koiria. En kyllä saanut sitä koiraa sieltä, mutta voi kun oli mukavaa. Näyttely oli Outokummussa, ja siellä ne koirat odotti vuoroaan, hieman niitä siinä harjailtiin, ja juteltiin ihmisten kanssa. Minulle jäi oikein mukava mieli. Tälläiseen tapahtumaan tulen sitten oman koirani kanssa!

Sitten Wallu tuli meille ja tietenkin olin lukenut että pentukurssille pitää mennä. Sitten kun on rokotukset. Ja minähän etsimään että mistä moiseen pääsisi. No että Poksilta sellainen löytyy, hienoa! Ja tässä vaiheessa minulla oli jo koirakavereita, ja yksi niistä oli sitten jutellut asiasta, ja minulle luvattiin että joo, pääset kurssille kun liityt jäseneksi ja tulet Elokareliaan töihin. No nythän mie pääsen oikein aitiopaikalta katsomaan näyttelyitä! Huikeaa! Näen ne kaikki aussiet jotka tulevat sinne ja voi että minulla tulee olemaan ihana päivä! Ja vieläpä palkintotelttaan, arvelkaa kuinka ihana siellä on olla, kun kaikki ne iloiset ja onnelliset voittajat tulevat hakemaan palkintonsa. Ei voisi olla paremmin! Paitsi että siellä teltassa oli aivan läkähdyttävän kuuma. Ihmiset huusivat ja raivosivat, koska meillä ei ollut jotain saatanan lahjakorttia ja mitä v****a he tekevät jollain kuppaisella pystillä ja perkele sesse ala nyt sitten tulla autoon ettei karva mene pilalle. Ja minä mietin että mitä just tapahtui?!? 

Ja mietin sitä edelleen. Minusta on oikein mukava käydä näyttelyissä, olempa ollut kahtena vuonna järjestämässäkin Elokareliaa näyttelytoimikunnassa, mutta edelleen jaksan ihmetellä noiden ihmisten käytöstä. Sille menkääpä istumaan kehän laidalle tuntia ennen kehän alkua, ja seuratkaa ihmisiä. Minä tykkään seurata ihmisiä. Stalkkeri ihan selkeästi. Varsinkin niitä jotka ovat tulleet voittamaan. Joilla on parhaillaan se handler joka esittää koiran. Seuratkaa näitä ihmisiä ja kysykää itseltänne, onko tämä ihan tervettä? Onko todellakin tervettä, että jos koira on vain VSP, se lentää niskaperseotteella häkkiin? Onko todellakin tervettä että koiraan suihkutetaan kaiken maailman tökötit, sen karvat kastaan nyyteiksi, sen ei anneta käydä ulkona tarpeillaan koska sen turkki menee likaiseksi ja sitten se lyllertää siellä kehässä karppiselkänsä kanssa, henki röhisten? Ja sitten sitä juhlitaan kuin viimeistä päivää, kun siitä tulikin ROPPIKOPPIHOPPI ja se voitti kymmenen ruusuketta? Ja sitten se, että muiden kanssa ei jutella. Katsotaan alta kulmien. Eikä varmasti neuvota, jos joku ensikertalainen tulee ja mokaa. Nauretaan päälle. Dorka. Veisi koiransa pois meidän titteleitä viemästä. Tai kun se ensikertalainen saa vaan T:n sen onnettoman karvakasansa kanssa, ja sieläpä juhlii asiaa? Silloin pitää käydä kysymässä että mitä siinä koiraasi kehut? (Ollaan kerran saatu to kommentti kun Lily sai T:n. Vastasin että pieksääkkö se olisi pitänyt. Ei halunnut enää keskustella asiasta)

Toki luojan kiitos nuo ovat vain hyvin pieni joukko siitä muusta massasta jotka paikalle saapuvat. Koska sitten on nämä henkilöt, joihin itse ajattelen kuuluvani, ja meitä on eniten näyttelyssä. Eli ne ihmiset jotka tulevat sinne koska siellä näkee kavereita joita ei muuten ehkä näkisi. Jotka laittavat koiransa siistiksi, pesevät ja trimmaavat, ja ovat todella iloisia jos se ERI sieltä napshti, muusta puhumattakaan. Jotka lukevat arvostelun ja sen jälkeen arvostelevat sitä ja viettävät mukavan päivän shoppailen ja katsellen näyttelyn vilinää.

Toki sitten löytyy aina se joukkio ihmisiä, jotka tulevat vai hakemaan sen pakko-H:n, eivät ole ikinä trimmanneet koiraansa, viimeksi se on vettä nähnyt kesällä kun kävi uimassa, ja sille ei todellakaan ole opetettu edes sitä seiso-käskyä. Ja hei. Minä tiedän. Nyt meni se herne nenään koska tunnistit itsesi mutta et halua sitä myöntää. Miksi et? Mitä pahaa tälläisessä on? En minä kritisoi, ei jokaisen ole pakko tykätä näyttelystä. 

Minulta on kysytty miksi ihmeessä minä käytän koiriani näyttelyssä, jaksan puunata niitä useita tunteja ennen kehää ja vieläpä omistan näyttelyvaatteet sekä itselle että koiralle (tilasin muuten Lystille just mustan snake-pannan), kun ei me tulla ikinä pärjäämään? Ensinnäkin minusta on jo sitä tuomaria kohtaan kohteliasta, että koira on pesty ja laitettu. Ja että se osaa edes välttävästi käyttäytyä kehässä. Ja mikään ei ole niin mukavaa kun on kiva tuomari, joka kohtelee koiraa hyvin, on mukava ja vieläpä antaa hyvän sanallisen arvostelun koirasta. Ja sitten ne jatkot, tai etkot. Tai kummatkin :D Pääsee mukavien ihmisten luo yökylään, voi puolille öin höpöttää koirista. Eihän sitä nyt ihan ilman syytä osaisi edes ajaa jonkun kaverin luo yökylään :D Ja ainahan voi käydä niin, että koira menestyykin! Saa sen ERI:n. Sit päästään mekin juhlimaan ;) Ja voidaan esittää että meillä on MAAILMAN PARAS NÄYTTELYKOIRA. Koska eikö se kuitenkin ole jokaisen pienenä haaveena? Kuitenkin.


Mutta sitten tämä, mihin olen nyt törmännyt useassa näyttelyssä. Nimittäin jos minä pidän huolen siitä että olen maksanut kohtuullisen suuren näyttelymaksun, ajanut aika pitkiäkin matkoja, laittanut tosiaan sitä koiraani useamman tunnin ja puunannut itsenikin kuntoon, niin mitä tekee tuomari? Kohtelee todella huonosti koiraa, ei ole edes lukenut rotumääritelmää, ja käyttäytyy luokattoman huonosti kehään tulevia ihmisiä kohtaan. Ja antaa täysin pakkaansa pitämättömän arvostelun. On toki koiria jotka eivät ansaitse H:ta, jotka eivät todellakaan näytä aussielta. Mutta ihanko oikeasti tässä rodussa alkaa olla vallalla se, että et enää ihan normaalin näköisellä aussiella saakaan H:ta? Että sen pitää olla ns. näyttelypuudeli? Oikeasti? 

Olen miettinyt todella paljon, mitä asialle voisi tehdä? Itse olen kuitenkin yhdistyksen hallituksessa, ja me hoidamme suomalaisten tuomareiden kouluttamisen. Mutta kuinka saada nuo ulkomaisetkin (ja muutama suomalainen) ymmärtämään millainen aussien pitäisi olla? Minulle on aivan sama, jos se näyttelypulla voittaa, sillä ei minulle ole mitään merkitystä. Jos haluaisin että koirani voittaisi näyttelyissä, olisi kasvattaja ollut täysin eri kun nykyisten koirieni kasvattajat. Mutta se, että täysin normaalin aussien kanssa sinun pitää oikeasti miettiä, että mihin ihmeeseen viet koirasi että saat edes sen hyvän? Se minusta on sairasta. Koska ei näin ollut vielä muutama vuosi sitten. Ei aussieilla ollut handlereita, itse me ne kehään vietiin. Ei vesisade haitannut, koirat sai makoilla maassa, sitten vaan otettiin ne pahimmat ravat harjalla. Toki itsekkin pidin esim. pyyhettä koiralla, että ei nyt ihan menisi likaan. Ja ulkomaisetkin tuomarit olivat mukavia, ja he arvostivat sitä rotua jota arvostelivat. Saatiin mukavat arvotelut, ja kaikilla oli hauskaa. Minä en vaan suostu hyväksymään sitä, mihin nuo näyttelyt ovat menneet. Kertokaa minulle mitä ihmettä asialle voisi tehdä? Millä ne tuomarit saisi edes lukemaan meidän rotumääritelmän? Ja millä ne ihmiset, jotka tittelinkipeydessään kohtelevat koiraansa asiattomasti saisi tiputettua maan pinnalle? Ymmärtämään että hei, se on vain NÄYTTELY? Koska hyvin harvoin tuolla PK-kentällä tuollaista näkee? Ja jos siellä tuomari käyttäytyy epäasiallisesti, siitä voi valittaa. Miksi näyttelytuomarit ovat ns. jumalia, ja saaavat tehdä mitä haluavat?

Ja ihan pakko, tässä kuvia ASCAN voittajakoirista vuosittaisessa päänäyttelyssä 70-luvulta:

Vuoden 74 BOS CH FROMER'S FREE BREEZE

Vuoden 1975 BOB CH PAY THE PIPER OF ABERDARE CD
Vuoden 1976 BOB HOF CH WINDERMERES SUNSHINE OF BONNIE BLU CDX
Vuoden 1977 BOB HOF CH COPPER CANYON'S CALIGARI CD
Vuoden 1978 BOS CH PATCH-WORK POLLYANNA CD

Olisipa mielenkiintoista viedä tuollainen koira nyt kehään ja katsoa, kuin sille käy. Kauniita koiria. Ja luojan kiitos, meillä on edelleen tuon näköisiä koiria. 

Ja nyt sitä lynkkausta odottaessa. 


keskiviikko 8. helmikuuta 2017

Kahdeksan päivän kuvahaaste 3/8

Ihan ensiksi aika huikeaa miten paljon ihmiset ovat lukeneet kirjoituksia, kiitos siitä! Voisinko pyytää jotain? Olisitteko ystävällisiä ja kommentoisitte tähän, ettekä Facebookkiin. Koska olisi mukava lukea noita kommentteja vuoden päästä kun mietin mitä tyhmää sitä on tullutkaan mietittyä ;) Mutta sitten varoituksen sana: Olen tarkoituksella provoava, koska ajatuskin oli nostattaa mielipiteitä ja laittaa ihmiset ajattelemaan asioita. Ja ei, ikävä kyllä en ole kirjoittanut juuri tuota lausetta juuri sinun sessestä. Enkä edes aussiesta. Nämä ajatukset käy kyllä epäilemättä mihin tahansa rotuun, jolla harrastetaan jotain. Ja mikäli sitten haluaisin kirjoittaa juuri sinun sessestä, minulla olisi myös pokkaa laittaa sen sessen nimi esille. Joten anteeksi jos olen nyt näillä kirjoituksilla loukannut juuri sinun tunteita. Vaikka toisaalta enkö juuri silloin ole toisaalta onnistunut asiassa, eli kenties ehkä nämä kirjoitukset ovat sitten menneet ajatuksiin? Mutta sitten takaisin aiheeseen:

Kuinka koulutan lohikäärmeen?


Eikun koiran... Eikun kanan... Eikun ei tästä mitään tule?!?


Silloin kun aloitin Wallun kanssa treenaamaan, en siis todellakaan tietenkään tiennyt mitään mistään. Minulla ei ollut ikinä koiraa, en todellakaan ollut notkunut kentän laidalla teininä, ja mielentila oli vain sana jota en edes juurikaan käyttänyt. Ainakaan kouluttamisessa. Siis koiran. Ei kanan. Eli olisi itse asiassa ollut täysin sama aloinko kouluttamaan lohikäärmettä vaiko Wallua. Ihan yhtä paljon tiesin kummankin mielen syövereistä, ja aivan yhtä taruolentoja olivat kummatkin. Wallun kanssa en tainnut edes käydä ulkopuolisella kouluttajalla, koska eihän sitä nyt sellaiseen olisi uskallettu? Ja sitäpaitsi kaikki muut osasivat paöjon enemmän, niin aika meni jo niiden asioiden kuuntelemiseen.

Mutta niin vaan aloitettiin Liperin Kennelkerhossa agility, aussiporukassa toko ja sitten uskallettiin jo lähteä Kuttukuuhun paimentamaan, ja siitä se sitten lähti. Käytiin me siellä näyttelyssäkin. Kerran. Aija esitti. En uskaltanut enkä voinut. Mutta siitä saa varmaan ihan oman kirjoituksen aikaiseksi?

Sitten oltiinkin jäseniä. Koska tämä vaan niin pitää paikkansa (Ja tähän yritin etsiä Siskonpedin koirayhdistystoimintasketsiä, mutta Yle on poistanut sen Youtubesta). Eli sielläkin pieni piiri toimii. Mahtavaa! Siis koska ihan ennen kun mitään tapahtuu, sinun täytyy olla jäsen. Kaikkien yhdistysten. Koska et todellakaan tiedä mistään mitään. Mutta jäsen pitää olla.

Toisaalta muistelen kaiholla tätä aikaa. Et tiennyt tekeväsi virheitä, osasit iloita pienistäkin onnistumisista ja et vielä ollut suututtanut puolta kylää puhumattakaan siitä toisesta puolesta joka ei voinut olla sinun kanssa koska olit niin menestynyt. Tai ainakin kuvittelit olevasi? Sillä tästä me Lilyn kanssa aloitettiin. Luoksetulo. Tää on vaan niin ihana kuva. Toki jos oikein ajattelee asiaa, niin koiran mielentila on täysin väärä, se ei saisi ikinä törmätä ohajaajaansa, pitäisi opettaa ekana luoksetulon loppuasento jne. Mutta tuolla hetkellä olin aivan mielettömän onnellinen että Lily tuli miun luo. Voimalla ja vauhdilla, muista koirista ja ihmisistä välittämättä. Miun luo.

Mutta milloin se matka muuttuu tandemajosta armeijan polkupyörään? Milloin unohtaa kokonaisuuden ja alkaa vaatimaan täydellisyyttä? Ja milloin se päämäärä muuttuu sellaiseksi jota ei voi ikinä saavuttaa? Milloin aletaan vaatimaan koiralta sellaista, jota ei itsekkään osaa? Milloin unohdetaan se hauskuus ja se kokonaisuus treeneissä, ja aletaan tehdä hommia kello kaulassa ja palkästään epärealistiset tavoitteet mielessä? Ja milloin kuvitellaan olevansa siellä vuoren huipulla, ja kukaan muu ei osaa tätä hommaa niinkuin minä osaan?

Koska tosiasia vaan on se, että sinun itsesi täytyy olla valmis MM-tasolle, ennen kun saat koirasi sinne. Kaiken pitää mennä oikein. Ja silti juuri sinä päivänä, kun kisat ovat, saat ruokamyrkytyksen. Ja sinun on tehtävä töitä. Sohvalla ei hirveästi ole aikaa sitten makoilla. Siinä vaiheessa ei ole vara vapaapäiviin, kavereiden kanssa mökkeilemään, lasten juhliin tai punttisalille. Sitä on oikeasti elettävä tälle lajille.

Mutta onko pakko tehdä näin? Entäs jos ei tahdo? Tai itsestä ei ole siihen? Jotenkin tuntuu että sitten et ole kunnon treenikaveri, eikä sinua kukaan halua ryhmääsi. Ja kuka kasvattaja tuolle edes koiran on myynyt, aivan saamaton ihminen? Koska nykyään vaan pitää olla pro. Pitää tehdä ja pitää osata. Mutta miksi? Mihin hävisi hauskuus?

Totta on se, että en voi vaan kestää treeneissä ihmisiä joilla ei ole tavoitteita. Sellaiseen ihmiseen ei voi luottaa treenikaverina yhtään. Sellainen ihminen voi olla suvereenisti kaksi kuukautta poissa treeneistä ja yhtäkkiä vai palata ryhmään, ihmetellen miten se koira ei enää osaa? Mutta mikä on sitten se tavoite? Eskolla ja Erkillä se oli koiran kanssa yhdessä puuhaaminen. Wallun kanssa se oli mielen pitäminen virkeänä. Lilyn kanssa se oli JK1. No ekana tietenkin BH. Ja sit jos me saatas se TK1. Koska sit me oltas aivan huikeita. Sit me osattas kaikki? Ja Lystin kanssa? No Lystin kanssa tahtoisin saada sen käyttövalioksi. Se olis aika hienoa. Ja että päästäs SM:iin. Eli nälkä kasvaa syödessä :D


Mutta mikä sitten on tärkeintä treeneissä? Se että asettaa itsensä näköiset tavoitteet ja on valmis tekemään kaikkensa että ne tavoitteet saa saavutettua. Treenikaverit, sillä niiden kanssa pitää olla hauskaa. Minä en vaan pysty siihen, että tullaan minuutilleen treeneihin, tehdään oman koiran treeni, hieman autetaan toisella kädellä muita ja lähdetään minuutilleen pois. Koska jos et tunne kuuluvasi ryhmään, on niin helppoa jäädä sinne sohvalle. Ja miten silloin käy tavoitteille? No huonosti todennäköisesti. Ja toisaalta ne tavoitteet pitäisi myös olla realistiset. Sillä jos asetat liian suuret tavoitteet, etkä pääse lähellekkään niitä, voi innostus lopahtaa, ja sitten tulee se kuuluisa burn out. Innostus lopahtaa ja kohta huomaat virkkaavasi pehmokoiria ja käyväsi lenkillä sen ex-tulevaisuuden toivon kanssa.

Vaan täytyy kyllä myöntää että olin miekin joskus aika kusipää treenari. Jotkut voi sanoa että olen vieläkin ;) Nimittäin se on vaan jännä juttu että kun tuota ns. mainetta ja kunniaa alkaa tulemaan, se kuuluisa kusi alkaa kihahtamaan hattuun. Ja sitten kun siihen saa muutaman samanmielisen kaverin treeniseuraksi, niin soppahan on valmis. Koska siinä vaiheessa kun pidät itseäsi kaikkia muita parempana, olet todennäköisesti huonoin koko ryhmästä. Mutta sekin polku on kuljettava, sillä se opettaa. Toiset jää sille polulle ja toiset pääsee siitä seuraavalle.

Olisihan se hienoa treenata päivästä toiseen vaikkapa tokon maajoukkeessa, mutta silti sinun itsesi se työ on tehtävä. Ja jos aina on joku kädestä pitämässä ja neuvomassa, niin mitä siinä sitten oikeasti oppii? Kokeessa olet kuitenkin yksin. Toisaalta sinulla voi olla treenikaveri joka ei ymmärrä hölkäsen pölähdystä siitä treenistä mitä olet tekemässä, mutta sitten kysyy että miksi sie noin teet käsilläsi? Ja se oli loppujen lopuksi juuri se ongelman ratkaisu.

Ja sitten pitää vielä muistaa että kun se pentu tulee, niin pilallehan se menee. Koska jos treenaat, treenaat liian paljon ja pilalle meni. Jos et treenaa, se on siinä ja taas on hyvä harrastuskoira pilalla. Jos treenaat tuossa yhdistyksessä, vituiks män koska olisi pitänyt treenata tässä yhdistyksessä. Ja kenen neuvoja kuuntelet? Kuunteletko tätä gurua vai tuota gurua? Käytkö tuon yksärillä vai tämän yksärillä? Koska se jos mikä vaatii aikaa ja omaa ajatusta, löytää se juttu mikä sopii teille. Muistan ikuisesti Vaalan aussieleirin, jossa olin Wallun kanssa. Ja sen kun kouluttaja sanoi "siun pitää vaan keksiä se juttu jolla saat koirasi kiinnostumaan siusta", ja kuinka itku kurkussa lähdin sieltä etsimään sitä juttua metsään. Minua vitutti aivan suunnattomasti, se että en osannut, ja se että sitä koiraa ei olisi sillä hetkellä voinut vähempää kiinnostaa mitä mie siltä halusin. Mutta myöhemmin kiitän kyllä tätä henkilöä, koska sen lauseen muistan aina ja se on yksi voimalauseistani. Koska jos ei ole sitä yhteistä juttua, ei se homma voi toimia. Ja itse ne asiat pitää selvittää, ja löytää se juttu, joka käy juuri teille.

Ja sepä ehkä onkin siinä, et voi olla vain sinä ja koirasi, vaan pitää olla te. Te yhdessä. Katsokaapa esimerkiksi Kiviahon Miia ja Raisaa. Kun ne tulevat kentälle kisasuoritukseen. Siinä näette kuinka tehdään yhdessä töitä. Se ja se aivan järkyttävä määrä töitä, ja tekin olette huipulla. Yhdessä koiranne kanssa. Toki ehkä siihen vaikuttaa muutama muukin juttu, mutta silti. Tämän sain oppia viime kesänä, kun koulutuksessa mietittiin ja pähkäiltiin Lilyn piippausongelmaa. Tai siihen mennessä se oli jo mennyt huudoksi. Ja se oli kauheaa. Oli aivan järkyttävää nähdä oma koira siinä mielentilassa, että se huutaa suoraa huutoa. Ja huomata että se onkin minusta kiinni. Ja sitten lähteä työstämään ensin oma mielentila kuntoon, sen jälkeen koiran mielentila ja sitten mennään kisoihin toteamaan että tämähän toimii. Mutta siitä vielä tarkemmin myöhemmin.



Koska koira ei ole kisaväline. Se ei ole frisbee, jonka voit ottaa kassista ja alkaa heittelemään kun siltä tuntuu. Ja tätä tarkoitin tuossa aiemmassa kirjoituksessa tietyn tyyppisistä ihmisistä jotka vaihtaa koiraa kun sukkaa. Koska niille se on vain väline. Kasvattaja jolle sattuu kotiin se ei niin hyvä yksilö, voi minun mielestä antaa vallan mainiosti koiran toiseen kotiin, jos siitä ei ole jalostuskoiraksi. Myöskin harrastaja voi tehdä näin, koska mitä tehdä sillä koiralla joka ei vaan pysty harrastamaan? Ja se että välitätkö siitä koirasta niin paljon että annat sen uuteen kotiin on se kysymys? Vai onko se vain väline, jolla päästä sinne huipulle? Koska usein ette tule pääsemään sinne huipulle. Tai sitten siulla on todella hyvä väline, joka tekee ihan tekemisen riemusta. Ja silloin kannattaisi miettiä sitä pitsinvirkkuuta. On muuten hauskaa. Olen kokeillut.


Koska minusta se matka on ihan parasta. Se kun saa sen pikkuisen palleron syliinsä, ja ymmärtää että tästä se lähtee. Matkan varrella on pysähdyksiä, joskus joudutaan eksyksiin, ja välillä saadaan pysähdyttyä ja katsottua mitä sitä tulikaan tehtyä. Välillä käytetään navigaattoria ja matkustetaan paikasta a paikkaan b, ja saadaan palkinto siitä että ollaan tultu perille. Ja sitten taas jatketaan matkaa. Ja onhan se vaan niin hienoa saada se tulos, tulos siitä että ollaan tehty oikein matkaa, osattu matkustaa oikeaan osoitteeseen. Koska jos väittäisin toista, valehtelisin.

Ja nyt vaan matkustamaan, seuraava etappi onkin jo lauantaina näkyvissä.