Kahdeksan päivän kuvahaaste 7/8

SM, todellinen sadomasokistin unelma? KVA, käy vaan siihen? TVA, täydellinen valioarvo?

Eikun miten se menikään? No nyt kun sinne kisoihin ollaan sitten päästy ja ollaan saatu maagiset TK1 ja JK1, niin kyllähän siinä pientä ihmistä alkaa hymyilyttämään. Ei tiedättekö haitannut yhtään että olin aivan läpimärkä, kylmi niin paljon että sormet olivat siniset ja kotona ei ollut ketään joka olisi laittanut edes saunan päälle. Koska me oltiin pystytty siihen, elämän ekaan jälkikokeeseen, ja vieläpä saatu se läpi! Vaikkakin koira kävi Lilyn päälle kättelyssä ja auringonpilkut tosiaan päättivät järjestää tuon kaatosateen, niin voi että sitä oltiin upeita. Ja oltiinhan sitä. Koira joka ei ekaan vuoteen laittanut ollenkaan nenää maahan, ja jolle piti opettamalla opettaa moiden harrastus. Ei ollut synnynnäistä nenää tällä neidolla. Koska ukkojen etsiminen oli vaan niin paljon hauskempaa. Mutta kun minua ei olisi tässä vaiheessa juuri vähempää mikään haku voinut kiinnostaa, niin mitäpä sitä koiraa kuuntelemaan lajivalinnan kanssa?

 Tähän törmään nykypäivänä useastikin, että ohjaaja päättää koiralle täysin epäsopivan lajin, tai klassikkoesimerkkinä päättää että koirasta tulee haukkuva. Sillä hetkellä kun se on vielä pilkkeenä isin silmäkulmassa. Koska haukkua sen pitää. Rullailmaisu on niin vaivalloista. Ja sitten ne näytölle juoksemiset. Eihän sitä nyt juosta jaksa. Tai pakotetaan se koira kepin edessä maahan sinne risukkoon. Aivan huikeaa.

Minäkin halusin haukkuvan. Miettikää kuinka hienoa se olisi ollut kuulla kuinka metsä raikaa ja sitten minä kävelen auringonpaisteessa paikalle ja totean, ah, kappas, koirani on löytänyt maalimiehen. Verrattuna siihen oikeaan kisatilanteeseen, missä rullakoiran kanssa juostaan henki pihisten ja hiki silmille tippuen 32 asteen helteessä sellaisen ryteikön läpi että naama on kaksi viikkoa ruvella ja sydän pamppaillen toivotaan että koira ei ihan 300m olisi juoksuttamassa. Aloituspisteestä. Mutta sitten tuli Janne ja näytti minulle, että ei tuosta siun sessestä ole haukkumaan vierasta. Varsinkaan miestä. Eikä siitä olisi ollut. Siinä sentäs kuuntelin vanhempaa ja viisaampaa?

No mutta sittenhän kun olin saanut nuo kirjainyhdistelmät, niin mopohan lähti täysin käsistä. Koska kyllähän sitä nyt tiedetään sitten kaikesta kaikki, osataan kouluttaa paremmin kun kukaan muu ja seuraavana on toi maaginen KVA ihan tuosta noin vaan saatavissa. Koska eihän se ole kun käydä kisoissa ja hakea koularit. Eikös? 19.6. 2012 saatiin JK1. 12.11.2011 oltiin saatu TK1. Mutta kyllä se pahin kutka katoaa kun soitat kisoihin puoli tuntia kuullaksesi että olet varasijalla 62. No mutta kerkeäähän siinä sitten kouluttamaan sesseään. Ja niinpä sitten 1.9.2012 saatiin se maaginen JK2. Ja voin sanoa, että sen jälkeenhän sitä tuntui että ens kesänä sitten valiobileet, ja varsinkaan sitten kukaan ei osaa paremmin kun myö.

Sitten se märkä rätti iskee naamalle. Lieksassa 63 pistettä tottiksesta? Ja mie kun olin ihan varma että me tullaan voittamaan. Muistan tuosta kisasta sen että se oli kauheaa. Ja vielä se, että olin ilmoittanut koiran kahdelle päivälle. Koska mehän käydään vaan hakemassa ne tulokset ja sit ens kesänä ei tarvi kun hakea se yksi tulos. Eikö niin? Mutta kyllä tuossa vaiheessa alkoi jo nöyrtyä pahempikin vimma tuloksiin. Aloin ymmärtämään että ehkä tämä ei sitten kuitenkaan ole niin helppoa.

Koska tässä vaiheessa oltiin myös käyty se edellisen kirjoituksen tokokoe, ja suoraan sanoen alkoi muuten ihan oikeasti ahdistamaan. Muutama hyökkäys oli tässä tullut jo Lilyn päälle lisää, ja huutaminen ja piippaminen olivat alkaneet. Voi kun olisin tuossa vaiheessa tiennyt edes puolet siitä mitä nyt tiedän.

 Mutta käytiin me SM-kisoissa! Koska voitteko kuvitella, meidän pyydettiin joukkueeseen mukaan. Olin niin ylpeä ja iloinen (Onneksi kukaan ei tuossa vaiheessa kertonut miulle että päästiin joukkueeseen koska ketään muuta ei saatu siihen suostumaan). Oli niin upeaa olla SM-kisoissa. Ja sehän meni vielä hyvin, saatiin ykköstulos! Enkä edes välittänyt siitä että taas kävi koira päälle, juuri kehään mentäessä. Tuossa vaiheessa aloin salaa unelmoida myös PK-SM kisoista. Mutta eihän me sinne päästäisi, niin hyviä me ei kuitenkaan oltaisi. Ja miten sinne nyt sitten oikeasti uskaltaisi, kaikkien niiden ihmisten arvosteltavaksi? EI, kyllä me pysyttäisiin kotikisoissa ja sillä selvä.

Mutta sitten tuon Lieksan kisan jälkeen alkoi treenaaminen. Päätin että mehän hitto saadaan se JK3. Koska nyt alkoi jo nöyryys tulla kuvioihin mukaan, ja ymmärsin että ehkä se ei kuitenkaan ole niin helppoa. Monestihan sitä kuulee että jälkivalion saa ihan heittämällä, sehän on niin luontaista koirille, tuo nenän käyttö. Jännä homma se vaan on että ei niitä silti hirveästi ole meidänkään rodussa näkynyt. Mutta toki sehän johtuu siitä että kyllähän se koira osaisi, mutta omistaja ei jaksa kykkiä siellä metsässä. Mutta jos se on niin helppoa ja siihen ei tarvita mitään, niin miksi se omistaja ei sitten jaksa kykkiä? Kuitenkin tilastot kertovat että 25 australianpaimenkoiraa on saavuttanut tuon maagisen KVA:n arvon. Näistä sen jäljeltä on saanut 11 koirakkoa, hausta 15 koirakkoa, viestiltä 2 koirakkoa ja EK:sta ainoastaan yksi. Ja toki koska luvut eivät täsmää niin rodusta löytyy yksi koirakko joka on saavuttanut 3 käyttövalion arvoa, ja kaksi koirakkoa jotka ovat saavuttaneet arvon kahdessa lajissa. Niin eikös se nyt näyttäisi siltä että onkin "helpompi" saada hausta koira valioksi kuin jäljeltä, ja että ei se sitten ehkä ollutkaan niin helppoa? Ja anteeksi niitä koiria kohtaan jotka ovat näyttelytulosta vaille valioita, niitä en ole laskenut tähän lukuun mukaan. Luku voi toki muutenkin olla väärin, hitto miten hankala tuolta koiranetistä on saada näitä tietoja, varsinkin kun jokainen hiton afrodite winner on laitettu omakseen mutta meilläpä lukee vaan käyttövalio. Ei sillä ole väliä mistä lajista sen saa. Vai onko sittenkin :D

Mutta miksi sitten toisaalta vähätellään valion arvoa? Uskoisin että suurin osa ihmisistä tekee sen tietämättömyyttään. Juuri niinkuin itsekkin tein. Ei ehkä uskota mikä työ siinä on. Mutta on siinä kolikolla toinenkin puolensa. Nimittäin ihmisryhmä, jota itse inhoan ihan yli kaiken. Tiedättekö sen ihmisen joka kisan jälkeen alkaa kertomaan kuinka vähällä sai koiralleen tuloksen? "No eihän me olla treenattu kun kolme kertaa" tai "tässä nyt on ollu kolmen kuukauden tauko" tms. Nämä ihmiset unohtavat toki kertoa että ovat koiran ensimmäisen kolme vuotta treenanneet täysillä, ja se kolmen kuukauden taukokin on ollut oikeasti kuukausi ja kyllähän siinäkin treenattiin. Miksi vähätellä tuloksensa arvoa? Kyllä mie ainakin oon sanonu että ihan hervittävällä työmäärällä ollaan tähän päästy. Onko se tämä suomalainen juttu? "Eipä myö olla oikein mittään, kunhan tässä vähän puuhastellaan?"

On se leuhka, käy oikein valokuvaamossa koiransa kanssa. Esittelee nyt sitten joka paikassa tuloksiaan. Kattokaa kuinka monta koetta sen piti käydä tuonkin arvon saavuttamiseksi. Miksi ihmeessä se vuodesta toiseen ilmoittautuu sinne SM-kisoihin, eihän se siellä ikinä menesty? Mitä helvettiä se järjestää jotkut juhlat koiransa kunniaksi? Näin ihmiset miusta puhuu. Eikö ole hienoa?

Mutta arvatkaa mitä! Miepä se vaan leveilen tuloksillani, käyn valokuvaamossa, ja ai niin, ilmoitin koirani joka ikiseen vuoden koira kisaan mihin pystyin. Koska mie voin. Mie vaan voin. Ja mie oon niin ylpeä siitä mihin me ollaan päästy. Jarno kysyi hyvin jokin aika sitten kun oli tälläisestä jutusta puhetta "mitäs tuloksia sillä sitten on, että se voi alkaa teitä arvostelemaan?". Ja nyt en sitten todellakaan tarkoita että pitäisin itseäni parempana kuin muita, tai että koirakot jotka eivät ole saaneet yhtä paljon meriittejä, olisivat millään tasolla huonompia, päinvastoin tiedän todella paljon meitä parempia koirakoita joilla ei ole syystä x niitä tuloksia. Mutta ihmiset voisivat hieman miettiä. Vaikka enhän miekään miettinyt. Samoja lauseita miekin toistelin sillon kun sain sen JK2 ja olin urani huipulla. Ehkä vieläkin joidenkin ihmisten kohdalla :D

Ja kyllä minä ymmärrän että me ei tulla ikinä voittamaan SM-kisoja, siellä on niin paljon osaavampia ja taitavampia ihmisiä. Silti me kolme kertaa käytiin siellä, kahdesti jäljellä ja yhdesti haussa. Tänä vuonna kyllä jätetään ne kinkerit väliin. Mutta mie oon ajatellut tuon SM:iin menemisen sillä lailla, että mie ylitän itseni kun sinne menen. Tälläinen jännittäjä ja rutiineihin kangistunut ohjaaja on aivan paskajäykkänä kun joutuu sinne. Joku kouluttaja myyntipuolella joskus puhui lasikatoista ja niiden ylittämisestä, ja noi PK SM-kisat on olleet miulle se lasikatto. Ja kuinka onnellinen olenkaan silloin ollut. Ekoissa kisoissa olin onnellinen kun edes selvittiin tottis läpi. Muistan niin Vessen joka kulki miun veirellä kaaviossa ja hoki: Mari hengitä, hengitä nyt. Ja kuulkaas niin sitä vaan päästiin sekin läpi. Vaikka olikin lyhyt hame. Ja meikkiä. Ja tukka laitettuna. 

Toiset SM-kisat olivat ihan älytön pettymys. Siinä todellakin oli paikka itsetutkiskelulle. Ne kisat opettivat miulle ihan älyttömästi henkisellä puolella. Ja ymmärsin että aina ei vaan nallekarkit mee tasan. Vaikka olisikin hienot kynnet.

Mutta ne kolmannet kisat. Voi herranjumala että mie vieläkin leijun kun ajattelen sitä meidän suoritusta. Sitä tunnetta. Katsokaa nyt noita kuvia!

Koska ekaa kertaa mie todellakin suuresti nautin kisatilanteesta. Se oli vaan niin hienoa! Katsokaa täällä me ollaan. Ja vihdoin, kaiken sen saatananmoisen työn ja tuskan jälkeen, olimme siellä samassa kuplassa koiran kanssa. Eihän sieltä mitään pisteitä tullut ja tuomari haukkui suorituksen aivan täysin, mutta entäs sitten? Ehkä siksikään en enää lähde SM-kisoihin, me ehkä saavutettiin jo kaikki tarvittava noissa kisoissa.

Toinen kisa jonka muistan kyllä aina oli se Kajaanin kisa, jossa saatiin se JK3. Ei ykköstuloksella, mutta se oli JK3. Se oli jotenkin niin uskomatonta. Siinä kiteytyi kaikki se työ ja tuska ja ilot ja surut samalla kertaa. Ja silloin aloin vasta ymmärtämään mitä se on, kun tehdään kisakoiraa. Mitä kaikkea se oikeasti vaatii. Että se ei ole sitä että hyvällä kelillä kerran viikkoon käydään kauniissa metsässä vähän hipattelemassa, ja silloin tällöin tottiskentällä ja avot, ollaan valmiita kokeisiin. Ja jos jollakin se ei vaadi sen enempää, niin olkaa muuten todella onnellisia. Ja miten tärkeää on saada se hyvä treeniryhmä ympärille, ja tuossa vaiheessa jo alkoi myös olemaan niitä kavereita joille soittaa kun kaikki ei menekkään niinkuin oli suunniteltu. Kun oikeasti alkaa tulemaan niitä ongelmia, ja ymmärrät että jos niitä ei ratkaista on kisaura siinä. Ja niinhän meille on monesti sanottu. Ei teistä ole siihen, antakaa jo olla. Hommaa parempi koira. Vaan kyllä se Lily on sellainen luottopakki että eipä tuollaista koiraa tule toista. Vikoineen kaikkineen.

Minun rakas 

Ja sitten hieman kevennystä, eli meidän kisabiisit. Koska ne vaan täytyy olla.

Eli Cheek. JippiKayJei. Tulin voittamaan.

Ja sitten kun ei oikeesti jaksaisi lähteä, ei vaan tahtoisi herätä neljältä aamulla. Sitten kuunnellaan Sami Hedbergin ja Elastisen Jaksaa Jaksaa.

Ja sitten se Lilyn oma biisi. Cheekin Sä huudat. 

"Sä huudat että sä oot hukas ilman mua enkä mä oo kukaan ilman sua"