Kahdeksan päivän kuvahaaste 3/8

Ihan ensiksi aika huikeaa miten paljon ihmiset ovat lukeneet kirjoituksia, kiitos siitä! Voisinko pyytää jotain? Olisitteko ystävällisiä ja kommentoisitte tähän, ettekä Facebookkiin. Koska olisi mukava lukea noita kommentteja vuoden päästä kun mietin mitä tyhmää sitä on tullutkaan mietittyä ;) Mutta sitten varoituksen sana: Olen tarkoituksella provoava, koska ajatuskin oli nostattaa mielipiteitä ja laittaa ihmiset ajattelemaan asioita. Ja ei, ikävä kyllä en ole kirjoittanut juuri tuota lausetta juuri sinun sessestä. Enkä edes aussiesta. Nämä ajatukset käy kyllä epäilemättä mihin tahansa rotuun, jolla harrastetaan jotain. Ja mikäli sitten haluaisin kirjoittaa juuri sinun sessestä, minulla olisi myös pokkaa laittaa sen sessen nimi esille. Joten anteeksi jos olen nyt näillä kirjoituksilla loukannut juuri sinun tunteita. Vaikka toisaalta enkö juuri silloin ole toisaalta onnistunut asiassa, eli kenties ehkä nämä kirjoitukset ovat sitten menneet ajatuksiin? Mutta sitten takaisin aiheeseen:

Kuinka koulutan lohikäärmeen?

Eikun koiran... Eikun kanan... Eikun ei tästä mitään tule?!?

Silloin kun aloitin Wallun kanssa treenaamaan, en siis todellakaan tietenkään tiennyt mitään mistään. Minulla ei ollut ikinä koiraa, en todellakaan ollut notkunut kentän laidalla teininä, ja mielentila oli vain sana jota en edes juurikaan käyttänyt. Ainakaan kouluttamisessa. Siis koiran. Ei kanan. Eli olisi itse asiassa ollut täysin sama aloinko kouluttamaan lohikäärmettä vaiko Wallua. Ihan yhtä paljon tiesin kummankin mielen syövereistä, ja aivan yhtä taruolentoja olivat kummatkin. Wallun kanssa en tainnut edes käydä ulkopuolisella kouluttajalla, koska eihän sitä nyt sellaiseen olisi uskallettu? Ja sitäpaitsi kaikki muut osasivat paöjon enemmän, niin aika meni jo niiden asioiden kuuntelemiseen.

Mutta niin vaan aloitettiin Liperin Kennelkerhossa agility, aussiporukassa toko ja sitten uskallettiin jo lähteä Kuttukuuhun paimentamaan, ja siitä se sitten lähti. Käytiin me siellä näyttelyssäkin. Kerran. Aija esitti. En uskaltanut enkä voinut. Mutta siitä saa varmaan ihan oman kirjoituksen aikaiseksi?

Sitten oltiinkin jäseniä. Koska tämä vaan niin pitää paikkansa (Ja tähän yritin etsiä Siskonpedin koirayhdistystoimintasketsiä, mutta Yle on poistanut sen Youtubesta). Eli sielläkin pieni piiri toimii. Mahtavaa! Siis koska ihan ennen kun mitään tapahtuu, sinun täytyy olla jäsen. Kaikkien yhdistysten. Koska et todellakaan tiedä mistään mitään. Mutta jäsen pitää olla.

Toisaalta muistelen kaiholla tätä aikaa. Et tiennyt tekeväsi virheitä, osasit iloita pienistäkin onnistumisista ja et vielä ollut suututtanut puolta kylää puhumattakaan siitä toisesta puolesta joka ei voinut olla sinun kanssa koska olit niin menestynyt. Tai ainakin kuvittelit olevasi? Sillä tästä me Lilyn kanssa aloitettiin. Luoksetulo. Tää on vaan niin ihana kuva. Toki jos oikein ajattelee asiaa, niin koiran mielentila on täysin väärä, se ei saisi ikinä törmätä ohajaajaansa, pitäisi opettaa ekana luoksetulon loppuasento jne. Mutta tuolla hetkellä olin aivan mielettömän onnellinen että Lily tuli miun luo. Voimalla ja vauhdilla, muista koirista ja ihmisistä välittämättä. Miun luo.

Mutta milloin se matka muuttuu tandemajosta armeijan polkupyörään? Milloin unohtaa kokonaisuuden ja alkaa vaatimaan täydellisyyttä? Ja milloin se päämäärä muuttuu sellaiseksi jota ei voi ikinä saavuttaa? Milloin aletaan vaatimaan koiralta sellaista, jota ei itsekkään osaa? Milloin unohdetaan se hauskuus ja se kokonaisuus treeneissä, ja aletaan tehdä hommia kello kaulassa ja palkästään epärealistiset tavoitteet mielessä? Ja milloin kuvitellaan olevansa siellä vuoren huipulla, ja kukaan muu ei osaa tätä hommaa niinkuin minä osaan?

Koska tosiasia vaan on se, että sinun itsesi täytyy olla valmis MM-tasolle, ennen kun saat koirasi sinne. Kaiken pitää mennä oikein. Ja silti juuri sinä päivänä, kun kisat ovat, saat ruokamyrkytyksen. Ja sinun on tehtävä töitä. Sohvalla ei hirveästi ole aikaa sitten makoilla. Siinä vaiheessa ei ole vara vapaapäiviin, kavereiden kanssa mökkeilemään, lasten juhliin tai punttisalille. Sitä on oikeasti elettävä tälle lajille.

Mutta onko pakko tehdä näin? Entäs jos ei tahdo? Tai itsestä ei ole siihen? Jotenkin tuntuu että sitten et ole kunnon treenikaveri, eikä sinua kukaan halua ryhmääsi. Ja kuka kasvattaja tuolle edes koiran on myynyt, aivan saamaton ihminen? Koska nykyään vaan pitää olla pro. Pitää tehdä ja pitää osata. Mutta miksi? Mihin hävisi hauskuus?

Totta on se, että en voi vaan kestää treeneissä ihmisiä joilla ei ole tavoitteita. Sellaiseen ihmiseen ei voi luottaa treenikaverina yhtään. Sellainen ihminen voi olla suvereenisti kaksi kuukautta poissa treeneistä ja yhtäkkiä vai palata ryhmään, ihmetellen miten se koira ei enää osaa? Mutta mikä on sitten se tavoite? Eskolla ja Erkillä se oli koiran kanssa yhdessä puuhaaminen. Wallun kanssa se oli mielen pitäminen virkeänä. Lilyn kanssa se oli JK1. No ekana tietenkin BH. Ja sit jos me saatas se TK1. Koska sit me oltas aivan huikeita. Sit me osattas kaikki? Ja Lystin kanssa? No Lystin kanssa tahtoisin saada sen käyttövalioksi. Se olis aika hienoa. Ja että päästäs SM:iin. Eli nälkä kasvaa syödessä :D

Mutta mikä sitten on tärkeintä treeneissä? Se että asettaa itsensä näköiset tavoitteet ja on valmis tekemään kaikkensa että ne tavoitteet saa saavutettua. Treenikaverit, sillä niiden kanssa pitää olla hauskaa. Minä en vaan pysty siihen, että tullaan minuutilleen treeneihin, tehdään oman koiran treeni, hieman autetaan toisella kädellä muita ja lähdetään minuutilleen pois. Koska jos et tunne kuuluvasi ryhmään, on niin helppoa jäädä sinne sohvalle. Ja miten silloin käy tavoitteille? No huonosti todennäköisesti. Ja toisaalta ne tavoitteet pitäisi myös olla realistiset. Sillä jos asetat liian suuret tavoitteet, etkä pääse lähellekkään niitä, voi innostus lopahtaa, ja sitten tulee se kuuluisa burn out. Innostus lopahtaa ja kohta huomaat virkkaavasi pehmokoiria ja käyväsi lenkillä sen ex-tulevaisuuden toivon kanssa.

Vaan täytyy kyllä myöntää että olin miekin joskus aika kusipää treenari. Jotkut voi sanoa että olen vieläkin ;) Nimittäin se on vaan jännä juttu että kun tuota ns. mainetta ja kunniaa alkaa tulemaan, se kuuluisa kusi alkaa kihahtamaan hattuun. Ja sitten kun siihen saa muutaman samanmielisen kaverin treeniseuraksi, niin soppahan on valmis. Koska siinä vaiheessa kun pidät itseäsi kaikkia muita parempana, olet todennäköisesti huonoin koko ryhmästä. Mutta sekin polku on kuljettava, sillä se opettaa. Toiset jää sille polulle ja toiset pääsee siitä seuraavalle.

Olisihan se hienoa treenata päivästä toiseen vaikkapa tokon maajoukkeessa, mutta silti sinun itsesi se työ on tehtävä. Ja jos aina on joku kädestä pitämässä ja neuvomassa, niin mitä siinä sitten oikeasti oppii? Kokeessa olet kuitenkin yksin. Toisaalta sinulla voi olla treenikaveri joka ei ymmärrä hölkäsen pölähdystä siitä treenistä mitä olet tekemässä, mutta sitten kysyy että miksi sie noin teet käsilläsi? Ja se oli loppujen lopuksi juuri se ongelman ratkaisu.

Ja sitten pitää vielä muistaa että kun se pentu tulee, niin pilallehan se menee. Koska jos treenaat, treenaat liian paljon ja pilalle meni. Jos et treenaa, se on siinä ja taas on hyvä harrastuskoira pilalla. Jos treenaat tuossa yhdistyksessä, vituiks män koska olisi pitänyt treenata tässä yhdistyksessä. Ja kenen neuvoja kuuntelet? Kuunteletko tätä gurua vai tuota gurua? Käytkö tuon yksärillä vai tämän yksärillä? Koska se jos mikä vaatii aikaa ja omaa ajatusta, löytää se juttu mikä sopii teille. Muistan ikuisesti Vaalan aussieleirin, jossa olin Wallun kanssa. Ja sen kun kouluttaja sanoi "siun pitää vaan keksiä se juttu jolla saat koirasi kiinnostumaan siusta", ja kuinka itku kurkussa lähdin sieltä etsimään sitä juttua metsään. Minua vitutti aivan suunnattomasti, se että en osannut, ja se että sitä koiraa ei olisi sillä hetkellä voinut vähempää kiinnostaa mitä mie siltä halusin. Mutta myöhemmin kiitän kyllä tätä henkilöä, koska sen lauseen muistan aina ja se on yksi voimalauseistani. Koska jos ei ole sitä yhteistä juttua, ei se homma voi toimia. Ja itse ne asiat pitää selvittää, ja löytää se juttu, joka käy juuri teille.

Ja sepä ehkä onkin siinä, et voi olla vain sinä ja koirasi, vaan pitää olla te. Te yhdessä. Katsokaapa esimerkiksi Kiviahon Miia ja Raisaa. Kun ne tulevat kentälle kisasuoritukseen. Siinä näette kuinka tehdään yhdessä töitä. Se ja se aivan järkyttävä määrä töitä, ja tekin olette huipulla. Yhdessä koiranne kanssa. Toki ehkä siihen vaikuttaa muutama muukin juttu, mutta silti. Tämän sain oppia viime kesänä, kun koulutuksessa mietittiin ja pähkäiltiin Lilyn piippausongelmaa. Tai siihen mennessä se oli jo mennyt huudoksi. Ja se oli kauheaa. Oli aivan järkyttävää nähdä oma koira siinä mielentilassa, että se huutaa suoraa huutoa. Ja huomata että se onkin minusta kiinni. Ja sitten lähteä työstämään ensin oma mielentila kuntoon, sen jälkeen koiran mielentila ja sitten mennään kisoihin toteamaan että tämähän toimii. Mutta siitä vielä tarkemmin myöhemmin.

Koska koira ei ole kisaväline. Se ei ole frisbee, jonka voit ottaa kassista ja alkaa heittelemään kun siltä tuntuu. Ja tätä tarkoitin tuossa aiemmassa kirjoituksessa tietyn tyyppisistä ihmisistä jotka vaihtaa koiraa kun sukkaa. Koska niille se on vain väline. Kasvattaja jolle sattuu kotiin se ei niin hyvä yksilö, voi minun mielestä antaa vallan mainiosti koiran toiseen kotiin, jos siitä ei ole jalostuskoiraksi. Myöskin harrastaja voi tehdä näin, koska mitä tehdä sillä koiralla joka ei vaan pysty harrastamaan? Ja se että välitätkö siitä koirasta niin paljon että annat sen uuteen kotiin on se kysymys? Vai onko se vain väline, jolla päästä sinne huipulle? Koska usein ette tule pääsemään sinne huipulle. Tai sitten siulla on todella hyvä väline, joka tekee ihan tekemisen riemusta. Ja silloin kannattaisi miettiä sitä pitsinvirkkuuta. On muuten hauskaa. Olen kokeillut.

Koska minusta se matka on ihan parasta. Se kun saa sen pikkuisen palleron syliinsä, ja ymmärtää että tästä se lähtee. Matkan varrella on pysähdyksiä, joskus joudutaan eksyksiin, ja välillä saadaan pysähdyttyä ja katsottua mitä sitä tulikaan tehtyä. Välillä käytetään navigaattoria ja matkustetaan paikasta a paikkaan b, ja saadaan palkinto siitä että ollaan tultu perille. Ja sitten taas jatketaan matkaa. Ja onhan se vaan niin hienoa saada se tulos, tulos siitä että ollaan tehty oikein matkaa, osattu matkustaa oikeaan osoitteeseen. Koska jos väittäisin toista, valehtelisin.

Ja nyt vaan matkustamaan, seuraava etappi onkin jo lauantaina näkyvissä.