Niin syitähän on aina mukava keksiä, eikös? Koiralla alkaa juoksut. 1,5km jälkeä ilman palkkaa. Marjastajat ovat saapuneet. Pyyt ovat kansoittaneet metsän. Vieläkö keksisin lisää? Se kun ei todellakaan muuta sitä että koiralla on motivaatio kadonnut? Kyllä se on hienoa huomata olevansa metsälenkillä, kun pitäisi olla metsäjäljellä? Siinä tuntee sellaista suurta iloa ja paloa. Mutta ei me ennenkään olla lannistuttu, sitten päin ongelmaa ja sen ratkaisua. Lähestyvän junan etuvalo ja silleen?
No ongelmaa alettiin ratkoa sitten kolmen päivän kuurilla. Eli niinsanotut jälkipuinnit. Aloin palkkaamaan koiraa vaikka se juoksi iloisesti kepin yli. Ja otin lelut mukaan metsään, mitä en ole ikinä tehnyt. Helpotin huomattavasti. Ja sitten vaan kippo meni nurin, kerroin koiralle että tämä peli ei vetele, ei todellakaan, ja kas! Se alkoi jäljestämään. Kas! Kepitkin saivat taas merkityksensä? Vaihdoin namit toisiin vielä parempiin ja aloin vaikeuttamaan jälkeä. Trallatilaa. Nokka ei ole koiralla enää kauneutta vaan työtä varten. Tiedättekö että se hetki, kun koira keskittyy niin paljon keppiin jotta se melkein 3 minuuttia pyörii hajulla jotta tää on pakko löytää, pakko, on jotain niin sanoinkuvaamattoman hienoa, että melkein alkaa itkettämään?!? Sen hetken vuoksi on valmis syöttämään itsensä itikoilla, paarmoilla, nyppimään hirvikärpäsiä tukasta, seisomaan kolme tuntia vesisateessa ja muita kestämään muitakin elämää suurempia nautintoja.
Ja toki, samalla kun jälki meni lenkkeilyksi, meni jana vasempaan, oikeaan mutta ei todellakaan lähellekkään tuota maagista vaaleanpunaista kreppiä. Tänään sekin ongelma ilmeisesti ratkesi, sillä koira juoksi suoraan eteenpäin, ja nappasi onnistuneen käännöksen jälkeen pallon lennosta. Tähän tunteeseen on vaan niin hyvä käydä nukkumaan. Tätä tunnetta ei ymmärrä kuin koiraharrastaja, tämän vuoksi mie jaksan tätä!!! Miun ihana pieni mussukka joka jaksaa pitää mielenkiinnon yllä tähän lajiin eikä tee treenaamisesta tylsää!
No ongelmaa alettiin ratkoa sitten kolmen päivän kuurilla. Eli niinsanotut jälkipuinnit. Aloin palkkaamaan koiraa vaikka se juoksi iloisesti kepin yli. Ja otin lelut mukaan metsään, mitä en ole ikinä tehnyt. Helpotin huomattavasti. Ja sitten vaan kippo meni nurin, kerroin koiralle että tämä peli ei vetele, ei todellakaan, ja kas! Se alkoi jäljestämään. Kas! Kepitkin saivat taas merkityksensä? Vaihdoin namit toisiin vielä parempiin ja aloin vaikeuttamaan jälkeä. Trallatilaa. Nokka ei ole koiralla enää kauneutta vaan työtä varten. Tiedättekö että se hetki, kun koira keskittyy niin paljon keppiin jotta se melkein 3 minuuttia pyörii hajulla jotta tää on pakko löytää, pakko, on jotain niin sanoinkuvaamattoman hienoa, että melkein alkaa itkettämään?!? Sen hetken vuoksi on valmis syöttämään itsensä itikoilla, paarmoilla, nyppimään hirvikärpäsiä tukasta, seisomaan kolme tuntia vesisateessa ja muita kestämään muitakin elämää suurempia nautintoja.
Ja toki, samalla kun jälki meni lenkkeilyksi, meni jana vasempaan, oikeaan mutta ei todellakaan lähellekkään tuota maagista vaaleanpunaista kreppiä. Tänään sekin ongelma ilmeisesti ratkesi, sillä koira juoksi suoraan eteenpäin, ja nappasi onnistuneen käännöksen jälkeen pallon lennosta. Tähän tunteeseen on vaan niin hyvä käydä nukkumaan. Tätä tunnetta ei ymmärrä kuin koiraharrastaja, tämän vuoksi mie jaksan tätä!!! Miun ihana pieni mussukka joka jaksaa pitää mielenkiinnon yllä tähän lajiin eikä tee treenaamisesta tylsää!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti