SM-kisat olivat aikamoinen rutistus, ja mietinkin että ensi vuonna en todennäköisesti itseäni kiusaa moisella. Ei oo miun juttu nuo arvokisat.
Lähdettiin Lilyn kanssa hyvissä ajoin jo reissuun, koska Moona oli luvannut majoittaa meidät ja uudesta työpaikasta jota olin vain muutama viikko ennen vaihtanut sain vapaata. Torstaina ajeltiin kaikessa rauhassa kohti etelää, ja kun olen koko kesän kitissyt että on kylmä ja ankeaa, niin saapuessa Moonan pihaan ei voinut enää paljon valittaa. Kesän kuumin viikonloppu sattui tietysti juuri tähän. Olo oli kuin etelänmatkalla lentokoneesta noustessa, kun aukaisi auton oven. Huomasi kyllä että koirakin oli hieman oudon oloinen ja selkeästi läähätti normaalia enemmän.
Perjantaina oli vuorossa eläinlääkärin luona käynti ja kenttään tutustuminen. Viime vuoteen verrattuna tutkimus oli todella suppea, eläinlääkäri katsoi koiran tassut, juoksutti muutaman metrin ja toivotti onnea ja menestystä. Kenttään tutustumisessa sain parikseni Myöhäsen Hannun, ja otin ainoastaan kättelyn ja muutaman askeleen seuraamista. Lily oli todella hyvässä vireessä eikä kuumuus tuntunut haittaavan millään lailla. Olinkin todella hyvillä mielin lauantain kisasuoritusta ajatellessani.
Lauantaina me olimme toisessa parissa, ja ikävä kyllä ei taas meidän tuuri oikein loistanut. Mikä se onkin että aina meille sattuu? Mielenkiintoisesti seuraava pari otettiin kentälle samalla kun edellistä paria arvosteltiin, ja jostain syystä meidän parina ollut koirakko ei tullut kättelyyn tuomarin kehoituksesta. Nainen vain viritteli koiraansa ja lopulta minun täytyi sanoa aika tiukasti että ala nyt tulla ettei meitä kumpaakin keskeytetä ennen kun päästään edes koko kentälle. Lily otti tästä hieman itseensä ja loppujen lopuksi kaikki mitä tapahtui sen jälkeen vain vei koiraa omiin syövereihin. Pitäsi osata itse olla niin hiton jämäkkä ja tuossakin olisi pitänyt vaan itse mennä tuomarin luo ja olla ottamatta kantaa toisen kilpailijan pöllöilyyn.
Mutta kyllä täytyy sanoa että Moonan luo kun mentiin niin aivot raksutti aika kovaa ja harmitus oli todellakin melkoinen. Harmittavinta oli se, että emme mitenkään olleet edes normaalisuorituksessamme, jolla olisimme päässeet maastoon. Muutaman neuvoa antavan juoman ja puhelun jälkeen alkoi suunnitelma olla selvä. Sillä periksihän ei anneta! Ongelmaksi muodostuu aina koiran häiriöherkkyys, ja se että kunnollisia häiriötreenejä ei vaan saa Joensuussa aikaiseksi. Ei sillä tasolla mitä Lilylle tarvitsisi. Joten lopputulemana oli että jos et itse osaa, mene koulutukseen. Varasinkin heti yksityistunteja Kuopiosta, ja hommasin Joensuuhun yhden kouluttajan. Ja nyt täytyy vain miettiä koko kupletti uusiksi jotta koiran suorituksesta saisi sen saman ilon irti mitä siitä saa treeneissä. Koska ei se todellakaan ole hauskaa kun koira näyttää ihan siltä että nyt lähden tästä litomaan. Mutta ei se auta, katsotaan miten saadaan asia korjattua!
Tässä vielä iloinen ilme kummallakin :D
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti