Kahdeksan päivän kuvahaaste 6/8

Huomenna on kisat, jaiks!!!

No sitten olet saanut koirasi koulutettua siihen pisteeseen, että lähdette näyttämään mitä te osaatte, noin niinkun ihan virallisesti.

Pitäisi muistaa että kisatilanne on aina kisatilanne. Vaikka treeneissä koira saattaa asiat osata ja hallita, niin kisoissa sen korvat katoavat, ei enää osata edes seurata ja tulee pieniä (ja isompiakin) mokia. Ja tämähän on se maailman vanhin lause "kyllä se kotona osaa". Mistä tämä sitten johtuu? Mikä sen tekee, että se ei osaa muualla kun kotona?

Minusta tuntuu tällä hetkellä, että kokeessa epäonnistumiseen löytyy kolme isoa syytä:

1. Koira ei oikeasti osaa, ei edes siellä kotona. Eikä varsinkaan osaa kisassa. Koska sitä ei ole treenattu sen kanssa
2. Omistaja jännittää niin paljon että tekee asiat täysin eri lailla, ja koira ei siksi osaa
3. Auringonpilkut

On toki luonnollista, että treeneissä pitää sillä mammanpikkumussukalla olla aina hauskaa, ja koiraa haluaa suojella ikäviltä asioilta, väärin tekemisiltä ja palkattomuudelta. mutta tällä tavalla tekee todella suuren karhunpalveluksen koiralleen. Sillä jos koira ei opi ikinä tekemään väärin, ei se myöskään osaa toimia sitten kun virhe kisoissa tuleekin. Sillä aina sellainen tulee. Jopa MM-tasolla. Kukaan ei saa KOKO suorituksesta täysiä pisteitä. Tai ainakaan täysin virheetöntä suoritusta. Koira kyllä selviää pettymyksistä, varsinkin jos ohjaaja niistä pystyy selviämään.

Mitä tämä sitten tarkoittaa käytännössä? No sitä, että koira saa AINA palkkaa. Ja unohdetaan nyt sosiaalinen palkkaus, sehän on ihan humpuukia, eikö? Namia sen pitää olla. Eikä sitten sitä lelua kun ihan silloin tällöin, koska sehän innostuu siitä liikaa, eikä kuuntele sen jälkeen ollenkaan, vai mitä Tanja(t)? Eli koira autosta suoraan kentälle, 5 askelta seuraamista, palkka. Mahaanmeno. Palkka. Luoksetulo. Palkka. Ja koira autoon. Olimmepa hyviä tänään, ai että! Kyllä minä alan olemaan sitä mieltä että koira on jo valmis kisoihin, eikös? Ja ollaan tarkkana, että se lelu tai nami tulee automaationa koiran suuhun.

Syvä hiljaisuus. No eihän se tuota niinkun oikeestaan ole... Koska sitten tulee se kisasuoritus. Otetaan koira autosta. Tuomarilla on kateissa juuri teidän paperi, ja sitä aletaan etsimään. Kolmen minuutin jälkeen annat koirallesi seuraa sivulletulo-käskyn, ja ihmettelet kun se on kuin veltto makarooni eikä tottele. Seuraamiskaavio kestää 2 minuuttia. Koirasi ei seuraa kun ensimmäiset 2 askelta, jonka jälkeen se haahuilee ja miihailee. Mietit että mikä hitto tässä nyt meni vikaan? Alat ajattelemaan. Unohdat koiran. Vituttaa. Tekee mieli purskahtaa itkuun. Henki meinaa salpaantua. Sitten yrität tsempata. Maahanmeno. Sen se osaa. Joudut tekemään kaikkesi että koira tulee sivulle. Ihmiset nauravat. Kuulet sen aivan varmasti. Olet ihan punainen. Voi perkele kunhan mie pääsen autolle niin mie en enää ikinä mene kisoihin. Vittu en tuon koiran kanssa. En minkään koiran kanssa. Sen jälkeen koira meinaa jo karata kentältä, sinua itkettää jo niin paljon että et saa kunnolla enää sanaa suustasi. Mietit vaan että milloin tämä nöyryytys loppuu. Kuulet kun ihmiset säälittelevät sinua. Et enää kuule mitään, mitä tuomari sanoo, ja sen verran ymmärrät että nyt se on ohi. Menet autolle. Sanot kaverillesi että tää oli tässä ja purskahdat itkuun. Harmi kun tätä suoritusta ei ole videolla. Tämä on nimittäin minun ja Lilyn AVO-luokan koe. Se koe, mihin menin ihan rinta rottingilla näyttämään kuinka huippuja me ollaan. No ei oltu.

Mutta mikä tuossa meni vikaan? No se että koira ei oikeasti osannut kisatilannetta. Ja sehän meidän kompastuskivi onkin ollut, koira on oppinut väärän tunnetilan kisoissa. Miettikää kuinka epäreilu olinkaan koiraa kohtaan tuossa kisassa?

Vai onko itse asiassa niin, että ohjaaja onkin se joka ei pysty sietämään epäonnistumista ja siihen liittyvää ikävää tunnetta, häpeää ja pettymystä? Kuinka sitä ei päässytkään näyttämään miten hienoja olimmekaan? Koska itseasiassa epäilen, että monet ihmiset ovat paljon kilpailuviettisempiä kuin mitä myöntävätkään. Eli olisiko niin, että kun aikuinen ei osaa pitää omaa päätään kasassa eikä kestä omaa pettymystään ja vastoinkäymistään, heijastetaan asia koiran syyksi? Ja siksi aletaan jännittämään, ja siksi suoritus menee pilalle?  Mie epäilen että se on noi kummatkin asiat yhdessä.

Puhumattakaan auringonpilkuista. Perkele ne ne vasta ovatkin pahat. Aurinko paistaa, linnut laulaa, sanot tuomarille Mari ja samassa taivas aukeaa ja vettä sataa kaatamalla juuri teidän suorituksen ajan. Kesäkuussa sataa lunta, juuri sen aikaa kun jäljen tallaaja on metsässä. Arvonnassa sanotaan: kuka sai numeron, 5, tilannehan on nyt se että just se jälki meni vituiks. Jatkanko listaa? Perkeleen auringonpilkut.

Ps. Käytiin Lilyn kanssa lauantaina tokokokeessa Pieksämäellä. Kaikki nuo kolme kohtaa täyttyivät. Koira ei osannut tiettyjä juttuja, mm. voittajaluokassa EVL-seuraamisliikkeitä. Jolloin koira paineistui. Eikä se kestänyt sitä kun jonkun idiootin koira oli sosiaalinen ja omistaja ei pitänyt sitä käskyn alla vaan unohti koiransa moikkailemaan muita koiria. Eikä Lilylle ihan selkeästi sitten kuitenkaan oltu opetettu kaikkia liikkeitä kisanomaisesti. Ja omistaja jännitti. Unohti taas hengittää. Puhumattakaan niistä auringonpilkuista. Perkele. Tehtiin sitten tunnari kahdesti koska liikkuri unohti ottaa ne muut palikat. Otti vaan meidän. Ja ilmeisesti oli myös koskenut meidän kapulaan. En ole vielä katsonut videota.

Mutta mikä tässä oli hyvää, niin se, että koira suoritti kaikki liikket. Se osasi kaikki teknisesti, eikä missään liikkeessä ollut mitään suurta virhettä. Eli en nyt missään nimessä vajoa ahdistuksen syviin syövereihin, vaan kokeen tarkoitushan oli hakea vikalista ja lista onkin yllättävän lyhyt. Ja jopa muutamassa liikkeesä meillä oli kivaa. Ja sehän se on kaikkein hienointa. Mennnä kehään ja pitää hauskaa.

Kahdeksan päivän kuvahaaste 5/8

"Ei yksin kannnata murjottaa kun reilun kaverin mukaan saa, kaksin meillä on hauskaa niin koskaan ei jouduta suutuksiin"

Treenikaverit. Välttämätön paha vai maailman paras asia?

Minusta maailman paras asia. Toisaalta. Toisaalta taas maailman ärsyttävin asia.

Muistelen kaiholla montaakin treeniryhmää jossa olen ollut. Ne aussietreenit joissa aloitettiin treenaamaan. Käytiin yhteislenkeillä, toivotettiin uudet aussieomistajat avosylin tervetulleiksi. Juhlittiin koirien synttärit, omat ja vähän vieraatkin. Tutustuin moneen uuteen ihmiseen ja moneen uuteen koiraan.

Sitten mentiin noutajien tokotreeneihin. Siellä oli kyllä hauskaa, milloinkahan Joensuuhun saisi samanlaiset treenit aikaiseksi? Jos en ihan väärin muista niin varmaan kolmisenkymmentä harrastajaa seisoi rivissä kouluttamassa koiriaan. Rotukirjo oli todella laaja, ja taso oli aivan alottelijasta jo pitkälle kisanneisiin. 

Sitten alkoivat maastotreenit. Hilkka veti alkeisjälkikurssin ja Moona suostui ottamaan "sen hullun" ryhmäänsä. Taisivat tarkoittaa sekä koiraa että omistajaa? Kokeiltiin viestiä ja hakuakin. Jälki vei kuitenkin täysin mennessään. Sitten päästiin Joalle agilityä harrastamaan. Se oli kyllä hauskaa. Ja toisaalta aivan järkyttävän raivostuttavaa. Aloin ymmärtämään että ainut pysyvä asia ryhmissä on muutos. Ja se, että ympäri tullaan ja yhteen käydään.

Mutta en ikinä olisi uskonut että kun hankin koiran saan niin paljon kavereita, ja osasta tulee jopa oikein hyviä ystäviä. Ja kuinka paljon tulee reissattua ympäri suomen. 

Sitten tuli hakutreenit Lilyn kanssa, aloitettiin Seijan ja Lean vetämässä penturyhmässä. Siitä siirryttiin hakuryhmään, mutta motivaatio oli aika vähissä. En oikein tuntenut kuuluvami ryhmään, ja kuten jo aiemmin sanoin, silloin tulee nopeasti jäätyä sinne sohvalle tai keksittyä muuta tekemistä. Enkä oikein päässyt hakuun lajina kiinni. Jälki oli paljon mukavampaa, siinä olin kuitenkin jo omalla alueella. Tokoa treenattiin myöskin, ja siinä alettiin kisaamaankin. Kävin myös koetoimitsijakursseja, ja sitä kautta tutustuin taas uusiin ihmisiin. Agility jäi lajikirjon kasvaessa, jostain on vaan luovuttava.

Ihmiset muuttuvat, ajat muuttuvat, koirat vaihtuvat, ryhmät vaihtuvat. Toisaalta se on ihanaa, saa tutustua uusiin ihmisiin, mutta toisaalta se luo tietyn epävarmuuden, kun olisi vaan niin kiva treenata siinä samassa porukassa. Ja tiedän, että en ole mikään maailman helpoin treenikaveri. Tahdon tietyn sitoutuneisuuden ryhmääni, ja se joskus aiheuttaa paljonkin eripuraa. Siksi olisikin ihanaa saada ryhmään edes suurin osa ihmisiä, jotka sitoutuisivat samalla lailla kun minä ryhmään. 

Koska tämän 10 vuoden aikana on todellakin alkanut arvostamaan hyvää ryhmää. Se oikeasti vie eteenpäin, vittuilu on välittämistä ja kyllä meillä välitetään. Se tsemppaa aina vaan lähtemään, tekemään, haaveilemaan ja saavuttamaan uusia tuloksia. 

Koska mikään ei ole niin ihanaa kun metsässä juhlia kavereiden kanssa tuloksia. Se on vaan niin hienoa. Se on kiitos siitä upeasta työstä, jota trenikaverit tekevät minun ja koirani vuoksi. Sillä mitään tuloksia en yksinäni olisi saanut. Jokaisella ihmisellä on ollut jonkunlainen osuus tässä paletissa. 

Moni ei ymmärtänyt miksi pidin käyttövaliobileet. Pitivät minua outona, kuulemma ylpeäkin olin. Halusin brassailla tuloksilla. Ei kuulemma treenikavereita tarvitse muistaa, eihän ne sitä työtä ole tehneet. Ja varsinkaan juuri se porukka, jonka kanssa olet vasta aloittanut treenaamaan. Iha oikeasti? En minä voi ajatella noin. Varmaan se johtuu siitä että minä en ole päässyt ryhmiin vaan menemällä, kukaan ei halunnut minua ryhmäänsä. Olen nähnyt niin monet riidat ja ryhmien hajoamiset, että osaan oikeasti arvostaa niitä ihmisä jotka sitä minun sesseäni itsestäni puhumattakaan jaksavat päivästä toiseen katsoa. Jotka jaksavat tsempata eteenpäin. Ja kirjoitin aiemmin tuosta tokokokeesta, ja muistan, kuinka autolla kaveri tuli ja sanoi: Nyt lähdetään treenaamaan, katsotaan mikä on vikana. Hitto jos sitäkään ihmistä ei olisi ollut, olinkohan oikeasti lopettanut koko homman?

Ja nytkin kun koe on huomenna, jättää yksi kaveri sovitun menon ja jää meitä auttamaan. Niin tälläisillekkö ihmisille pitäisi vain mutista pieni kiitos ja sillä selvä? Aioin kyllä jatkossakin tuoda kakkua treeniryhmälle, kiittää ihmisiä ja pitää bileitä. Koska se on vaan minun tapani kiittää siitä, että olette siinä. Kiitos kun jaksatte minua ja koiriani.

Kahdeksan päivän kuvahaaste 4/8

Kerro kerro kuvastin, ken on maassa kaunehin?

Ihanat, kamalat ja ah, niin tunteita nostattava koiranäyttely. Ja tämähän jos mikä on koiraurheilua. Sillä on paljon helpompi saada koira tuplakäyttövalioksi kuin muotovalioksi. Minähän sen tiedän ;)

Mutta jos siis aioit saada sen käyttövalion on myös käytävä hakemassa se ns. pakkoH. Ja sehän alkaa jo olla elämääkin suurempia juttuja. Voit osata opettaa koirallesi vaikka mitä temppuja, mutta tuonne kehään astuessa ainoastaan seiso käskyllä on jotain merkitystä. Koska koiranäyttelyt ovat muutuneet tässä viimeisen 10 vuoden aikana aivan järkyttävän paljon. Vai onko tässäkin se muuttunut tekijä minä itse? Kultaako aika muistot?

No mitä sanotaan ihmiselle joka on hankkimassa koiraa? Käy näyttelyssä katsomassa millaisia rotuja on tarjolla. Siellä tutustut uusiin ihmisiin ja näet koiria. Sieltä se Maailman Paras Harrastuskoira löytyy. Ja näinhän minäkin tein. Kävin näyttelyssä. Tutustuin ihmisiin. Näin koiria. En kyllä saanut sitä koiraa sieltä, mutta voi kun oli mukavaa. Näyttely oli Outokummussa, ja siellä ne koirat odotti vuoroaan, hieman niitä siinä harjailtiin, ja juteltiin ihmisten kanssa. Minulle jäi oikein mukava mieli. Tälläiseen tapahtumaan tulen sitten oman koirani kanssa!

Sitten Wallu tuli meille ja tietenkin olin lukenut että pentukurssille pitää mennä. Sitten kun on rokotukset. Ja minähän etsimään että mistä moiseen pääsisi. No että Poksilta sellainen löytyy, hienoa! Ja tässä vaiheessa minulla oli jo koirakavereita, ja yksi niistä oli sitten jutellut asiasta, ja minulle luvattiin että joo, pääset kurssille kun liityt jäseneksi ja tulet Elokareliaan töihin. No nythän mie pääsen oikein aitiopaikalta katsomaan näyttelyitä! Huikeaa! Näen ne kaikki aussiet jotka tulevat sinne ja voi että minulla tulee olemaan ihana päivä! Ja vieläpä palkintotelttaan, arvelkaa kuinka ihana siellä on olla, kun kaikki ne iloiset ja onnelliset voittajat tulevat hakemaan palkintonsa. Ei voisi olla paremmin! Paitsi että siellä teltassa oli aivan läkähdyttävän kuuma. Ihmiset huusivat ja raivosivat, koska meillä ei ollut jotain saatanan lahjakorttia ja mitä v****a he tekevät jollain kuppaisella pystillä ja perkele sesse ala nyt sitten tulla autoon ettei karva mene pilalle. Ja minä mietin että mitä just tapahtui?!? 

Ja mietin sitä edelleen. Minusta on oikein mukava käydä näyttelyissä, olempa ollut kahtena vuonna järjestämässäkin Elokareliaa näyttelytoimikunnassa, mutta edelleen jaksan ihmetellä noiden ihmisten käytöstä. Sille menkääpä istumaan kehän laidalle tuntia ennen kehän alkua, ja seuratkaa ihmisiä. Minä tykkään seurata ihmisiä. Stalkkeri ihan selkeästi. Varsinkin niitä jotka ovat tulleet voittamaan. Joilla on parhaillaan se handler joka esittää koiran. Seuratkaa näitä ihmisiä ja kysykää itseltänne, onko tämä ihan tervettä? Onko todellakin tervettä, että jos koira on vain VSP, se lentää niskaperseotteella häkkiin? Onko todellakin tervettä että koiraan suihkutetaan kaiken maailman tökötit, sen karvat kastaan nyyteiksi, sen ei anneta käydä ulkona tarpeillaan koska sen turkki menee likaiseksi ja sitten se lyllertää siellä kehässä karppiselkänsä kanssa, henki röhisten? Ja sitten sitä juhlitaan kuin viimeistä päivää, kun siitä tulikin ROPPIKOPPIHOPPI ja se voitti kymmenen ruusuketta? Ja sitten se, että muiden kanssa ei jutella. Katsotaan alta kulmien. Eikä varmasti neuvota, jos joku ensikertalainen tulee ja mokaa. Nauretaan päälle. Dorka. Veisi koiransa pois meidän titteleitä viemästä. Tai kun se ensikertalainen saa vaan T:n sen onnettoman karvakasansa kanssa, ja sieläpä juhlii asiaa? Silloin pitää käydä kysymässä että mitä siinä koiraasi kehut? (Ollaan kerran saatu to kommentti kun Lily sai T:n. Vastasin että pieksääkkö se olisi pitänyt. Ei halunnut enää keskustella asiasta)

Toki luojan kiitos nuo ovat vain hyvin pieni joukko siitä muusta massasta jotka paikalle saapuvat. Koska sitten on nämä henkilöt, joihin itse ajattelen kuuluvani, ja meitä on eniten näyttelyssä. Eli ne ihmiset jotka tulevat sinne koska siellä näkee kavereita joita ei muuten ehkä näkisi. Jotka laittavat koiransa siistiksi, pesevät ja trimmaavat, ja ovat todella iloisia jos se ERI sieltä napshti, muusta puhumattakaan. Jotka lukevat arvostelun ja sen jälkeen arvostelevat sitä ja viettävät mukavan päivän shoppailen ja katsellen näyttelyn vilinää.

Toki sitten löytyy aina se joukkio ihmisiä, jotka tulevat vai hakemaan sen pakko-H:n, eivät ole ikinä trimmanneet koiraansa, viimeksi se on vettä nähnyt kesällä kun kävi uimassa, ja sille ei todellakaan ole opetettu edes sitä seiso-käskyä. Ja hei. Minä tiedän. Nyt meni se herne nenään koska tunnistit itsesi mutta et halua sitä myöntää. Miksi et? Mitä pahaa tälläisessä on? En minä kritisoi, ei jokaisen ole pakko tykätä näyttelystä. 

Minulta on kysytty miksi ihmeessä minä käytän koiriani näyttelyssä, jaksan puunata niitä useita tunteja ennen kehää ja vieläpä omistan näyttelyvaatteet sekä itselle että koiralle (tilasin muuten Lystille just mustan snake-pannan), kun ei me tulla ikinä pärjäämään? Ensinnäkin minusta on jo sitä tuomaria kohtaan kohteliasta, että koira on pesty ja laitettu. Ja että se osaa edes välttävästi käyttäytyä kehässä. Ja mikään ei ole niin mukavaa kun on kiva tuomari, joka kohtelee koiraa hyvin, on mukava ja vieläpä antaa hyvän sanallisen arvostelun koirasta. Ja sitten ne jatkot, tai etkot. Tai kummatkin :D Pääsee mukavien ihmisten luo yökylään, voi puolille öin höpöttää koirista. Eihän sitä nyt ihan ilman syytä osaisi edes ajaa jonkun kaverin luo yökylään :D Ja ainahan voi käydä niin, että koira menestyykin! Saa sen ERI:n. Sit päästään mekin juhlimaan ;) Ja voidaan esittää että meillä on MAAILMAN PARAS NÄYTTELYKOIRA. Koska eikö se kuitenkin ole jokaisen pienenä haaveena? Kuitenkin.

Mutta sitten tämä, mihin olen nyt törmännyt useassa näyttelyssä. Nimittäin jos minä pidän huolen siitä että olen maksanut kohtuullisen suuren näyttelymaksun, ajanut aika pitkiäkin matkoja, laittanut tosiaan sitä koiraani useamman tunnin ja puunannut itsenikin kuntoon, niin mitä tekee tuomari? Kohtelee todella huonosti koiraa, ei ole edes lukenut rotumääritelmää, ja käyttäytyy luokattoman huonosti kehään tulevia ihmisiä kohtaan. Ja antaa täysin pakkaansa pitämättömän arvostelun. On toki koiria jotka eivät ansaitse H:ta, jotka eivät todellakaan näytä aussielta. Mutta ihanko oikeasti tässä rodussa alkaa olla vallalla se, että et enää ihan normaalin näköisellä aussiella saakaan H:ta? Että sen pitää olla ns. näyttelypuudeli? Oikeasti? 

Olen miettinyt todella paljon, mitä asialle voisi tehdä? Itse olen kuitenkin yhdistyksen hallituksessa, ja me hoidamme suomalaisten tuomareiden kouluttamisen. Mutta kuinka saada nuo ulkomaisetkin (ja muutama suomalainen) ymmärtämään millainen aussien pitäisi olla? Minulle on aivan sama, jos se näyttelypulla voittaa, sillä ei minulle ole mitään merkitystä. Jos haluaisin että koirani voittaisi näyttelyissä, olisi kasvattaja ollut täysin eri kun nykyisten koirieni kasvattajat. Mutta se, että täysin normaalin aussien kanssa sinun pitää oikeasti miettiä, että mihin ihmeeseen viet koirasi että saat edes sen hyvän? Se minusta on sairasta. Koska ei näin ollut vielä muutama vuosi sitten. Ei aussieilla ollut handlereita, itse me ne kehään vietiin. Ei vesisade haitannut, koirat sai makoilla maassa, sitten vaan otettiin ne pahimmat ravat harjalla. Toki itsekkin pidin esim. pyyhettä koiralla, että ei nyt ihan menisi likaan. Ja ulkomaisetkin tuomarit olivat mukavia, ja he arvostivat sitä rotua jota arvostelivat. Saatiin mukavat arvotelut, ja kaikilla oli hauskaa. Minä en vaan suostu hyväksymään sitä, mihin nuo näyttelyt ovat menneet. Kertokaa minulle mitä ihmettä asialle voisi tehdä? Millä ne tuomarit saisi edes lukemaan meidän rotumääritelmän? Ja millä ne ihmiset, jotka tittelinkipeydessään kohtelevat koiraansa asiattomasti saisi tiputettua maan pinnalle? Ymmärtämään että hei, se on vain NÄYTTELY? Koska hyvin harvoin tuolla PK-kentällä tuollaista näkee? Ja jos siellä tuomari käyttäytyy epäasiallisesti, siitä voi valittaa. Miksi näyttelytuomarit ovat ns. jumalia, ja saaavat tehdä mitä haluavat?

Ja ihan pakko, tässä kuvia ASCAN voittajakoirista vuosittaisessa päänäyttelyssä 70-luvulta:

Vuoden 74 BOS CH FROMER'S FREE BREEZE

Vuoden 1975 BOB CH PAY THE PIPER OF ABERDARE CD

Vuoden 1976 BOB HOF CH WINDERMERES SUNSHINE OF BONNIE BLU CDX

Vuoden 1977 BOB HOF CH COPPER CANYON'S CALIGARI CD

Vuoden 1978 BOS CH PATCH-WORK POLLYANNA CD

Olisipa mielenkiintoista viedä tuollainen koira nyt kehään ja katsoa, kuin sille käy. Kauniita koiria. Ja luojan kiitos, meillä on edelleen tuon näköisiä koiria. 

Ja nyt sitä lynkkausta odottaessa. 

Kahdeksan päivän kuvahaaste 3/8

Ihan ensiksi aika huikeaa miten paljon ihmiset ovat lukeneet kirjoituksia, kiitos siitä! Voisinko pyytää jotain? Olisitteko ystävällisiä ja kommentoisitte tähän, ettekä Facebookkiin. Koska olisi mukava lukea noita kommentteja vuoden päästä kun mietin mitä tyhmää sitä on tullutkaan mietittyä ;) Mutta sitten varoituksen sana: Olen tarkoituksella provoava, koska ajatuskin oli nostattaa mielipiteitä ja laittaa ihmiset ajattelemaan asioita. Ja ei, ikävä kyllä en ole kirjoittanut juuri tuota lausetta juuri sinun sessestä. Enkä edes aussiesta. Nämä ajatukset käy kyllä epäilemättä mihin tahansa rotuun, jolla harrastetaan jotain. Ja mikäli sitten haluaisin kirjoittaa juuri sinun sessestä, minulla olisi myös pokkaa laittaa sen sessen nimi esille. Joten anteeksi jos olen nyt näillä kirjoituksilla loukannut juuri sinun tunteita. Vaikka toisaalta enkö juuri silloin ole toisaalta onnistunut asiassa, eli kenties ehkä nämä kirjoitukset ovat sitten menneet ajatuksiin? Mutta sitten takaisin aiheeseen:

Kuinka koulutan lohikäärmeen?

Eikun koiran... Eikun kanan... Eikun ei tästä mitään tule?!?

Silloin kun aloitin Wallun kanssa treenaamaan, en siis todellakaan tietenkään tiennyt mitään mistään. Minulla ei ollut ikinä koiraa, en todellakaan ollut notkunut kentän laidalla teininä, ja mielentila oli vain sana jota en edes juurikaan käyttänyt. Ainakaan kouluttamisessa. Siis koiran. Ei kanan. Eli olisi itse asiassa ollut täysin sama aloinko kouluttamaan lohikäärmettä vaiko Wallua. Ihan yhtä paljon tiesin kummankin mielen syövereistä, ja aivan yhtä taruolentoja olivat kummatkin. Wallun kanssa en tainnut edes käydä ulkopuolisella kouluttajalla, koska eihän sitä nyt sellaiseen olisi uskallettu? Ja sitäpaitsi kaikki muut osasivat paöjon enemmän, niin aika meni jo niiden asioiden kuuntelemiseen.

Mutta niin vaan aloitettiin Liperin Kennelkerhossa agility, aussiporukassa toko ja sitten uskallettiin jo lähteä Kuttukuuhun paimentamaan, ja siitä se sitten lähti. Käytiin me siellä näyttelyssäkin. Kerran. Aija esitti. En uskaltanut enkä voinut. Mutta siitä saa varmaan ihan oman kirjoituksen aikaiseksi?

Sitten oltiinkin jäseniä. Koska tämä vaan niin pitää paikkansa (Ja tähän yritin etsiä Siskonpedin koirayhdistystoimintasketsiä, mutta Yle on poistanut sen Youtubesta). Eli sielläkin pieni piiri toimii. Mahtavaa! Siis koska ihan ennen kun mitään tapahtuu, sinun täytyy olla jäsen. Kaikkien yhdistysten. Koska et todellakaan tiedä mistään mitään. Mutta jäsen pitää olla.

Toisaalta muistelen kaiholla tätä aikaa. Et tiennyt tekeväsi virheitä, osasit iloita pienistäkin onnistumisista ja et vielä ollut suututtanut puolta kylää puhumattakaan siitä toisesta puolesta joka ei voinut olla sinun kanssa koska olit niin menestynyt. Tai ainakin kuvittelit olevasi? Sillä tästä me Lilyn kanssa aloitettiin. Luoksetulo. Tää on vaan niin ihana kuva. Toki jos oikein ajattelee asiaa, niin koiran mielentila on täysin väärä, se ei saisi ikinä törmätä ohajaajaansa, pitäisi opettaa ekana luoksetulon loppuasento jne. Mutta tuolla hetkellä olin aivan mielettömän onnellinen että Lily tuli miun luo. Voimalla ja vauhdilla, muista koirista ja ihmisistä välittämättä. Miun luo.

Mutta milloin se matka muuttuu tandemajosta armeijan polkupyörään? Milloin unohtaa kokonaisuuden ja alkaa vaatimaan täydellisyyttä? Ja milloin se päämäärä muuttuu sellaiseksi jota ei voi ikinä saavuttaa? Milloin aletaan vaatimaan koiralta sellaista, jota ei itsekkään osaa? Milloin unohdetaan se hauskuus ja se kokonaisuus treeneissä, ja aletaan tehdä hommia kello kaulassa ja palkästään epärealistiset tavoitteet mielessä? Ja milloin kuvitellaan olevansa siellä vuoren huipulla, ja kukaan muu ei osaa tätä hommaa niinkuin minä osaan?

Koska tosiasia vaan on se, että sinun itsesi täytyy olla valmis MM-tasolle, ennen kun saat koirasi sinne. Kaiken pitää mennä oikein. Ja silti juuri sinä päivänä, kun kisat ovat, saat ruokamyrkytyksen. Ja sinun on tehtävä töitä. Sohvalla ei hirveästi ole aikaa sitten makoilla. Siinä vaiheessa ei ole vara vapaapäiviin, kavereiden kanssa mökkeilemään, lasten juhliin tai punttisalille. Sitä on oikeasti elettävä tälle lajille.

Mutta onko pakko tehdä näin? Entäs jos ei tahdo? Tai itsestä ei ole siihen? Jotenkin tuntuu että sitten et ole kunnon treenikaveri, eikä sinua kukaan halua ryhmääsi. Ja kuka kasvattaja tuolle edes koiran on myynyt, aivan saamaton ihminen? Koska nykyään vaan pitää olla pro. Pitää tehdä ja pitää osata. Mutta miksi? Mihin hävisi hauskuus?

Totta on se, että en voi vaan kestää treeneissä ihmisiä joilla ei ole tavoitteita. Sellaiseen ihmiseen ei voi luottaa treenikaverina yhtään. Sellainen ihminen voi olla suvereenisti kaksi kuukautta poissa treeneistä ja yhtäkkiä vai palata ryhmään, ihmetellen miten se koira ei enää osaa? Mutta mikä on sitten se tavoite? Eskolla ja Erkillä se oli koiran kanssa yhdessä puuhaaminen. Wallun kanssa se oli mielen pitäminen virkeänä. Lilyn kanssa se oli JK1. No ekana tietenkin BH. Ja sit jos me saatas se TK1. Koska sit me oltas aivan huikeita. Sit me osattas kaikki? Ja Lystin kanssa? No Lystin kanssa tahtoisin saada sen käyttövalioksi. Se olis aika hienoa. Ja että päästäs SM:iin. Eli nälkä kasvaa syödessä :D

Mutta mikä sitten on tärkeintä treeneissä? Se että asettaa itsensä näköiset tavoitteet ja on valmis tekemään kaikkensa että ne tavoitteet saa saavutettua. Treenikaverit, sillä niiden kanssa pitää olla hauskaa. Minä en vaan pysty siihen, että tullaan minuutilleen treeneihin, tehdään oman koiran treeni, hieman autetaan toisella kädellä muita ja lähdetään minuutilleen pois. Koska jos et tunne kuuluvasi ryhmään, on niin helppoa jäädä sinne sohvalle. Ja miten silloin käy tavoitteille? No huonosti todennäköisesti. Ja toisaalta ne tavoitteet pitäisi myös olla realistiset. Sillä jos asetat liian suuret tavoitteet, etkä pääse lähellekkään niitä, voi innostus lopahtaa, ja sitten tulee se kuuluisa burn out. Innostus lopahtaa ja kohta huomaat virkkaavasi pehmokoiria ja käyväsi lenkillä sen ex-tulevaisuuden toivon kanssa.

Vaan täytyy kyllä myöntää että olin miekin joskus aika kusipää treenari. Jotkut voi sanoa että olen vieläkin ;) Nimittäin se on vaan jännä juttu että kun tuota ns. mainetta ja kunniaa alkaa tulemaan, se kuuluisa kusi alkaa kihahtamaan hattuun. Ja sitten kun siihen saa muutaman samanmielisen kaverin treeniseuraksi, niin soppahan on valmis. Koska siinä vaiheessa kun pidät itseäsi kaikkia muita parempana, olet todennäköisesti huonoin koko ryhmästä. Mutta sekin polku on kuljettava, sillä se opettaa. Toiset jää sille polulle ja toiset pääsee siitä seuraavalle.

Olisihan se hienoa treenata päivästä toiseen vaikkapa tokon maajoukkeessa, mutta silti sinun itsesi se työ on tehtävä. Ja jos aina on joku kädestä pitämässä ja neuvomassa, niin mitä siinä sitten oikeasti oppii? Kokeessa olet kuitenkin yksin. Toisaalta sinulla voi olla treenikaveri joka ei ymmärrä hölkäsen pölähdystä siitä treenistä mitä olet tekemässä, mutta sitten kysyy että miksi sie noin teet käsilläsi? Ja se oli loppujen lopuksi juuri se ongelman ratkaisu.

Ja sitten pitää vielä muistaa että kun se pentu tulee, niin pilallehan se menee. Koska jos treenaat, treenaat liian paljon ja pilalle meni. Jos et treenaa, se on siinä ja taas on hyvä harrastuskoira pilalla. Jos treenaat tuossa yhdistyksessä, vituiks män koska olisi pitänyt treenata tässä yhdistyksessä. Ja kenen neuvoja kuuntelet? Kuunteletko tätä gurua vai tuota gurua? Käytkö tuon yksärillä vai tämän yksärillä? Koska se jos mikä vaatii aikaa ja omaa ajatusta, löytää se juttu mikä sopii teille. Muistan ikuisesti Vaalan aussieleirin, jossa olin Wallun kanssa. Ja sen kun kouluttaja sanoi "siun pitää vaan keksiä se juttu jolla saat koirasi kiinnostumaan siusta", ja kuinka itku kurkussa lähdin sieltä etsimään sitä juttua metsään. Minua vitutti aivan suunnattomasti, se että en osannut, ja se että sitä koiraa ei olisi sillä hetkellä voinut vähempää kiinnostaa mitä mie siltä halusin. Mutta myöhemmin kiitän kyllä tätä henkilöä, koska sen lauseen muistan aina ja se on yksi voimalauseistani. Koska jos ei ole sitä yhteistä juttua, ei se homma voi toimia. Ja itse ne asiat pitää selvittää, ja löytää se juttu, joka käy juuri teille.

Ja sepä ehkä onkin siinä, et voi olla vain sinä ja koirasi, vaan pitää olla te. Te yhdessä. Katsokaapa esimerkiksi Kiviahon Miia ja Raisaa. Kun ne tulevat kentälle kisasuoritukseen. Siinä näette kuinka tehdään yhdessä töitä. Se ja se aivan järkyttävä määrä töitä, ja tekin olette huipulla. Yhdessä koiranne kanssa. Toki ehkä siihen vaikuttaa muutama muukin juttu, mutta silti. Tämän sain oppia viime kesänä, kun koulutuksessa mietittiin ja pähkäiltiin Lilyn piippausongelmaa. Tai siihen mennessä se oli jo mennyt huudoksi. Ja se oli kauheaa. Oli aivan järkyttävää nähdä oma koira siinä mielentilassa, että se huutaa suoraa huutoa. Ja huomata että se onkin minusta kiinni. Ja sitten lähteä työstämään ensin oma mielentila kuntoon, sen jälkeen koiran mielentila ja sitten mennään kisoihin toteamaan että tämähän toimii. Mutta siitä vielä tarkemmin myöhemmin.

Koska koira ei ole kisaväline. Se ei ole frisbee, jonka voit ottaa kassista ja alkaa heittelemään kun siltä tuntuu. Ja tätä tarkoitin tuossa aiemmassa kirjoituksessa tietyn tyyppisistä ihmisistä jotka vaihtaa koiraa kun sukkaa. Koska niille se on vain väline. Kasvattaja jolle sattuu kotiin se ei niin hyvä yksilö, voi minun mielestä antaa vallan mainiosti koiran toiseen kotiin, jos siitä ei ole jalostuskoiraksi. Myöskin harrastaja voi tehdä näin, koska mitä tehdä sillä koiralla joka ei vaan pysty harrastamaan? Ja se että välitätkö siitä koirasta niin paljon että annat sen uuteen kotiin on se kysymys? Vai onko se vain väline, jolla päästä sinne huipulle? Koska usein ette tule pääsemään sinne huipulle. Tai sitten siulla on todella hyvä väline, joka tekee ihan tekemisen riemusta. Ja silloin kannattaisi miettiä sitä pitsinvirkkuuta. On muuten hauskaa. Olen kokeillut.

Koska minusta se matka on ihan parasta. Se kun saa sen pikkuisen palleron syliinsä, ja ymmärtää että tästä se lähtee. Matkan varrella on pysähdyksiä, joskus joudutaan eksyksiin, ja välillä saadaan pysähdyttyä ja katsottua mitä sitä tulikaan tehtyä. Välillä käytetään navigaattoria ja matkustetaan paikasta a paikkaan b, ja saadaan palkinto siitä että ollaan tultu perille. Ja sitten taas jatketaan matkaa. Ja onhan se vaan niin hienoa saada se tulos, tulos siitä että ollaan tehty oikein matkaa, osattu matkustaa oikeaan osoitteeseen. Koska jos väittäisin toista, valehtelisin.

Ja nyt vaan matkustamaan, seuraava etappi onkin jo lauantaina näkyvissä.

Kahdeksan päivän kuvahaaste 2/8

Kuinka valitaan maailman paras kisakoira?

Walluhan oli ensimmäinen koirani. Jos sitä joku ei vielä tiennyt ;) Koiran valintahan on helppoa, eikö totta? Selataan internettiä, ja rajataan vaihtoehdot kultaiseen noutajaan, owczarek podhalanskiin ja aussieen. Melkein samanlaiset rodut, eikös? Sitten päätetään että kultsi on kaikilla, podhalanski vie liian ison tilan ja Miimin Unski oli ihana, joten päädytään aussieen. Helppoa eikö totta? Sen jälkeen ruvetaan odottamaan pentua. Joka ei ole blue merle koska sen verran on tutustuttu rotuun että ikinä ei saa haluta blue merleä. Ja sitten päädytään Kemissä olevaan pentueeseen koska ne on syntyneet ja sieltä saadaan pentu. Mikäs tässä on niin vaikeaa? Ja koska pentuoppaassa sanotaan että täytyy käydä tutustumassa pentuihin, ajetaan Kemiin. Ja siellä vaihdetaan pentu toiseen, koska se eka oli aika flegu ja toi ihana punainen puri nenään. Eikä ollut flegu. Kun pentu tulee kotiin, käydään ostamassa lenkkarit koska korkokengissä on hankala käydä lenkillä. Samalla lyhennytetään rakennekynsiä, koska ne ovat niin pitkät että en saa remmiä pantaan. No niin, ja sitten siitä tulee maailman paras kisakoira, eikös?

Sitten toisen koiran kohdalla on jo opittu että pitää nähdä kummatkin vanhemmat. Mielellään ennen astutusta. Tutustutaan kasvattajaan todella hyvin. Eikä edelleen haluta sitä blue merleä. Ja nyt jo osataan katsoa sukutauluja, ollaan tutustuttu sukulaisiin ja saatu suosituksia. Lennetään Puolaan katsomaan narttua. Ja todetaan muutaman kk päästä että vituiks män, ei tullut narttua. Jolloin kohtalo antaa miulle pienen sinisen nartun, jonka kasvattajasta en ole ennen edes kuullut, joka on Moonan siskontyttö ja jolla on eriparisilmät. Ja joka on kodinvaihtaja. Mutta joka on niin valloittava. No niin, siitä sitten maailman paras kisakoira, eikös?

Ja kolmannen koiran kohdalla homma on jo täysin lähtenyt lapasesta. Osataan jo katsoa sukutauluja, tiedetään koiria, niiden ongelmia, ja huomataan että tieto lisää tässäkin asiassa tuskaa. On jo tutustuttu kasvattajiin, ja toiveet alkavat olla jo pitkän sähköpostiviestin pituiset. Ja sitten kaverisi vinkkaa sinulle pentueesta jossa on sukutaulussa noiden kahden edellisen sukulaisia, ja tiedät jo jotain kasvattajasta ja sen jälkeen tulee se kysymys "tahtookohan se leikkiä miun kanssa samalla hiekkalaatikolla, onkohan meillä samanväriset lapiot?"

Nimittäin olen huomannut että aussien valinta on kuin fifty shades of grey. Enkä tarkoita nyt niitä seksijuttuja vaan todellakin sitä että on olemassa viisikymmentä eri harmaan astetta. Ja harmaalla tarkoitan varsinkin luonnetta. Ja varsinkin aussien luonnetta. Nimittäin jokainen tuntee sen naapurin Tepon joka osti koiransa keltaisesta pörssistä ja sai siitä maailman parhaan kisakoiran, mutta oikeassa elämässä se harvoin menee niin. Ja jokainen tuntee sen koiranomistajan, joka sanoo että tää on tosi kiltti ja sesse seisoo edessäsi hampaan irvessä muristen. Eli kyllä siihen kasvattajaankin kannattaa tutustua, että puhutte samasta harmaan sävystä. Koska sehän se päättää minkä koiran sie saat. Käykö se siulle? Enkä ala edes kertomaan kannattaako ottaa koiraa jonka "saa itse valita 1pv ikäisten pentujen kuvista" Koska voihan lotossakin voittaa?

Otan nyt Lystin tähän esimerkiksi kuinka minä valitsin koiran. Eli kun olin löytänyt sen kasvattajan joka mahtui kanssani samalle hiekkalaatikolle, alkoi se koiriin tutustuminen. Ja kasvattajaan. Laura onneksi sai niitä koiria minulle niin paljon näytettyä, että lopuksi en enää muistanut puoliakaan koirista jotka olin nähnyt. Mutta tykkäsin. Kovasti. Koska ensisijainen asia minulle on koiran luonne. Minä tykkään perussessestä. Ja tiedän, nyt kaikki ihmettelevät että mitä? Eihän perussesse ole Maailman Paras Kisakoira? Mutta kun minulle se on. Koira, joka ei pelkää ihmisiä. Ei tarvitse rakastaa välittömästi kaikkia, mutta ihmiset ei saa olla ongelma. Koira, joka ei pelkää elämää. Ei ääniä, ei hajuja, ei alustoja. Koira, jonka kanssa voit mennä treenikentälle ilman, että sinun pitää ekana tehdä tsekkaus ketä, missä, mitenkä. Ja koira, joka on koirasosiaalinen. Ei tarvi jokaisen kanssa tulla toimeen, mutta pitää sietää muut koirat. Ja osata rauhoittua. Ja nämä on luonteenpiirteitä jotka muuten sitten periytyvät. Ja jotka toki näkyvät luonnetestissä, mutta parhaiten oikeassa elämässä. Raiku oli juuri tuollainen perussesse. Samoin suurin osa Lauran kasvateista. Suuntaan tai toiseen, mutta perussessejä.

Koska jos koira on perussesse, se ei tule saamaan +250 luonnetestistä, eikä se tule saamaan -250 sieltä. Mutta sen kanssa on helppo elää arkea. Ja sen kanssa on helppo elää harrastuskoiran arkea. Sitä ei tarvitse totuttaa eri kenttiin, eri alustoihin, eri ihmisiin, eri koiriin. Sen kanssa ei tarvitse tehdä kauheata määrää työtä sosialistamisessa, ei sitä tarvitse ekaa vuotta kuskata erilaisissa paikoissa. Sille ei tarvitse opettaa noita asioita, niiden tulisi olla sille ihan normaalia elämää.

Sille voi alkaa vaan opettamaan asioita. Ottaa koira autosta ja alkaa treenaamaan. Ja se jos mikä ei tunnu olevan ihan normaalia. Ja nyt en puhu ainoastaan aussieista. Miettikääpä: Kun vieras ihminen tulee koiransa kanssa kentälle, koulutukseen tms, mitä hän kertoo ensimmäisenä koirastaan? Vai kertooko mitään muuta kun sen mitä aikoo treenata? Aika usein aloitetaan sillä, että koirani on sitten... Ihmiset ihannoivat kovaa, +2 hermoilla olevaa, toimintakykyistä, taistelutahtoista koiraa. Miksi? Minulle ainakin tuollainen koira olisi aivan tikittävä aikapommi. Koska tiedän että vähempikin riittää. Kuinka moni tietää ennen kaikkia muita että 400m takanapäin kulkee ihminen? Minäpä tiedän. Koska minun on ollut pakko huomata se ennen kun Wallu huomaa. Minä huomaan metsässä marjastajan ennen muita. Usein jopa ennen koiria. Onko se sitten normaalia?

Ja toki, kannattaahan sitä miettiä tuota rotuakin. Koska usein kuulee, että kyllä mie sen rodun kanssa pärjään. Mutta kun se eläminen ei ole pelkkää pärjäämistä. Mie varmasti pärjäisin tuollaisen em. koiran kanssa. Mutta nauttisinko mie sellaisesta koirasta? Rakastaisinko mie sellaisen kanssa treenata? No en ihan varmasti. Verta saa virkkuukoukullakin. Ja aloittaa voisi paljon helpommastakin koirasta kuin Wallusta. Ottaisi sitten toiseksi koiraksi sen haasteellisemman rodun tai luonteen. Ja ehkäpä kävisikin niin että se ei olisikaan enää niin haasteellinen?

Ja sitten se terveys. Mörkö. Iso mörkö. Hyvä päivä sentäs että niitä luustokuvia jännitetään. Onko se rähmä vain rähmää vai merkki jostain muusta. Mites toi ripuli, johtuiko se siitä että koira söi t-paidan vai onko se nyt allerginen? Ja voi hyvä isä että tämän asian kanssa olin ennen fanaattinen. Lynkkasin sumeilematta ne kasvattajat jotka teki pentuja koiralla, jolla oli yhtään mitään fyysisesti vialla. Eihän jumaliste niin voi tehdä, eikä se raukka huomaa mitä se tekee? Tuolta kasvattajalta en ainakaan pentua ota, aivan sutta ja sekundaa. Mutta tässäkin asiassa siperia opettaa. Aika rankallakin kädellä. Enkä nyt todellakaan sitten tarkoita että terveydellä pitäisi leikkiä, mutta kun täydellistä koiraa ei tule löytymään. Ainakaan niin että se vielä periyttäisi sitä täydellisyyttään. Täytyy vaan valita vähiten huono vaihtoehto? Tiesin aika hyvin Lystin sukutaulun sudenkuopat, siis ne mitkä oli julkista tietoa. Ja siltihän sieltä yllätyksiä tulee. Se vaan menee niin. Koska minkä näistä koirista valitsisit: Koira jolla on haastava luonne ja sairauksia, koira jolla on upea luonne mutta sairauksia, koira jolla on haastava luonne mutta se on täysin terve? Kyllä mie ton keskimmäisen ottaisin.

Toki ainahan sitä toivoisi että saisi täysin terveen ja upealuontoisen koiran, jolla vaan karauttaisi noihin SM-kisoihin, mutta aina se ei mene just noin. Aina ei saa sitä mitä haluaa, vaan sen minkä ansaitsee. Lysti luojan kiitos ainakin vielä on sekä tervepäinen että terve, toivotaan että näin on jatkossakin. Koska se on kyllä juuri sitä mitä toivoin, ja jopa hieman enemmän. Ruokaraivoni.

Ja muistakaa! Se koira joka miulle käy on monen pahin painajainen :D ja miun pahin painajainen onkin jonkun muun pala kultaa. Kuten Lily. Miun pala kultaa, edellisen omistajan painajainen.

Kahdeksan päivän kuvahaaste 1/8

Sain Merjalta kuvahaasteen. Kahdeksan päivän ajan julkaisen koirastani harrastuskuvan tai -kuvia koiraurheilun edistämiseksi.

Mietin pitkään tätä aihetta, ja johtuen tietyistä tapahtumista elämässäni olen paljon miettinyt koiraharrastusta, urheilua, elämäntapaa. Ja jotenkin minusta tässä haasteessa on paljon sitä, mitä olen viime viikkoina miettinyt pienessä mielessäni. Joten en jätä tätä pelkkiin kuviin, vaan tässä tulee myös tekstiä mukana 😁

Haaste 1/8: Entäs kun nallekarkit eivät menekkään tasan, mitäs sitten?

On ihmisiä joilla on kilpailuvietti ja on ihmisiä joilla sitä ei ole. Monelle olen kertonut Eskosta ja Erkistä, miehistä joilla oli sakemanniveljekset, ja jotka olivat maailman parhaat treenikaverit. Ikinä eivät edes ajatelleet että mentäisiinkö kokeisiin, mutta tulivat joka viikko säällä kun säällä treeneihin. Ja sitten ovat ne harrastajat, jotka antavat koiran pois, jos se ei vuotuisena ollutkaan juuri SE kisakoira. Jotka eivät voi ymmärtää että keuhkokuumeessa ei tulla treenihin. Ja joiden mielestä 319 pistettä tokokokeessa on aivan paska, koska tarjolla olisi ollut 320 pistettä.

Mitäs sitten kun sen pennun otat? Mihin siinä sitten sitoutuu? Itsehän otin Wallun kriteereillä "ehkä käytän näyttelyissä, kasvattaja tuntui mukavalta, se pentu puri minua nenään". Lily tuli kriteerein "Sen pitää tulla Wallun kanssa toimeen, pitää antaa katsoa hampaat". Ja sitten Lysti. Kriteerit ovat niin pitkät että kukaan ei niitä jaksaisi lukea? Mitä tässä välissä tapahtui? Ja olenko nyt huono ihminen, kun minulle ei enää riittänytkään pelkkä kotieläin?

Kyllähän se on ihan fakta, että heti kun pääsin Wallun kanssa treenaamaan, alkoivat kisahaaveet. Jos me joskus... Koska sellainen mie vaan olen. Mitäänhän en tuossa vaiheessa kisaamisesta ymmärtänyt, paitsi että ne, jotka olivat kisanneet, olivat ihan mielettömiä koirankouluttajia. Ei siihen aikaan käyty ulkopuolisilla kouluttajilla, ei ostettu yksäreitä eikä treenattu lämpimissä halleissa. Ei edes kylmissä. En todellakaan tiennyt miltä näyttää valmis erinomainen seuraaminen, en osannut opettaa koiralle liikkeiden välejä enkä edes ollut käynyt kertaakaan katsomassa kisoja. Mutta silti niihin kisoihin tahtoi. Ja halusi. Ja haaveili. Ja sitten tuli epilepsia ja luusto-ongelmat, ja oli pakko tehdä se vaikea päätös, että tämän koiran kanssa ei kisata. Ei koskaan, ei missään lajissa. Kerettiin me yksi paimennuskoe käydä. Josta ei saatu tulosta, kiitos epilepsiakohtauksen ja omistajan jännityksen.

Ja kuinka vaikea tuo asia olikaan käsitellä? Koska meidän kohdalla se myöskin tarkoitti että ei vaan fyysisesti enää pystytty edes harrastamaan tiettyjä lajeja. Tämä kuva on yksi minun lempikuvista, koska siinä näkyy se todellinen onni koiranomistajana. Tämä taisi olla ihan ensimmäisiä paimennuskertoja Wallun kanssa, ja se oli vaan niin hienoa! Mitä sitten kun se haave TK1 muuttuukin haaveeksi jos vielä vuoden koira olisi elossa? Jos ei kohtauksia tulisikaan ihan joka kuukausi? Ja se hieno KVA teksti muuttuukin RIP:ksi? Mitä sitten?

Onko se sitten moraalisesti oikein, että jos koiralla on 2 kyynärät, antaa se pois kotiin jossa ei ole sitä kilpailuviettiä? Entäs jos lopetat sen koiran, joka ulkoisesti näyttää täysin terveeltä mutta selkä onkin kuvien mukaan täysin sökö? Tai kun etsit kodin koiralle, joka on ihan kiva, jonka kanssa on ihan kiva treenata mutta kun se ei vaan riitä siulle?

Muistan kuinka olin kateellinen niille, joiden koirat olivat terveitä. Niitä en ymmärtänyt lainkaan, jotka antoivat periaatteessa täysin terveen koiran pois, saatikka niitä jotka eivät vaan eläneet sairauksien kanssa. Siperia opettaa. 10 vuotta koiraharrastuksissa opettaa. Nykyään mietin asiaa niin että onko sille koiralle mukavaa, jos se istuu kotona yksin 6/7 iltaa viikossa, kun omistaja treenaa sitä toista koiraa. Eikö se silloin ole sille koiralle parempi olla vaikka sohvaperunana sellaisessa kodissa jossa ei harrasteta, mutta ollaan kuitenkin läsnä ja rakastetaan? Ja eihän se koira kärsi siitä lopetuksesta, omistajahan se kärsii? Koira on kuitenkin mahtava peittämään kipunsa, ja keksimään korjaavia toimintatapoja asioille jotka tuottavat kipua. Ja entäpä ne, jotka päättävät että koira elää täysin normaalia harrastuskoiran arkea kunnes kivut yltyvät, ja sitten tekevät päätöksen? Kuka meistä on moralisoimaan toisten päätöksiä? Itse en enää jaksa paljon moralisoida muuta kun niitä ihmisiä jotka eivät huolehdi koiristaan. Niitä pihan perillä louskuttavia raukkoja on maailmassa aivan liikaa. Tai niitä joita ei vaan enää tarvita täyttämään sitä tyhjyyttä elämässä.

Tai ehkä aivan kaikkein ärsyttävin koiraihminen on se, jonka mielestä koira on ainoastaan upea kun se pärjää, ja jos ei pärjää niin sitten on ihan paska. Se voidaan vaihtaa kun sukka, jos se ei miellytä juuri treenikaverina. Ja nyt en puhu tuosta että juuri tämä koira ei ollut sopiva, vaan siitä että tämäkään viides koira ei ollut sopiva. Ja jos ei tullut ROP, kun tulikin VAAN VSP, niin koiran vikahan se oli, häkkiin niskaperseotteella ja murjotus päälle. Tai juurikin tuo 319 pistettä, perkele olis voinu toi rakki hieman tsempata. Oikeasti?

Koska tosiasiahan se on, että jokaisella on omat mielipiteensä, ja ne voivat muuttua eletyn elämän myötä. Itse en enää päästäisi koiran sairauksia tuolle tasolle kun mitä ne Wallulla olivat, mutta ymmärrän täysin sen luopumisen tuskan, mikä ihmisille tulee kun sitä rakasta karvaturria katsoo siinä vierellä. Mutta minusta taas Lilyn kertomus on myöskin opettavainen, eli miksi hakata päätä seinään koiran kanssa, josta ei pidä, tai joka ei muuten vaan ole sopiva itselle? Se koira voi löytää elämänsä kodin, ja siitä voi tulla mitä vaan? Ei se siellä pihan perällä ainakaan onnellinen ole. Tai mistä sen tietää? Tai Lysti, joka oli ihan selkeästi tulossa meille. Se syntyi merkillä "Karpow-Aavamäki".

Minusta kuitenkin pääasia koiran hankkimisessa täytyy olla se, että koira hankitaan omaksi kaveriksi. Oli se sitten sohvakaveri, harrastuskaveri, SM-kisakaveri, MM-kisakaveri. Mutta että nautitaan siitä matkasta mitä saadaan tehdä juuri sen kaverin kanssa, sillä ikinä ei voi tietää milloin se kaveri on ainoastaan mustetta iholla.

Vuoden koira, ehkä toisenkin, taisi olla jopa kolmannenkin?

Aloitettiin Lilyn kanssa kisaaminen palveluskoirakokeissa vuonna 2012. Lily voitti sen vuoden PK-tulokaspalkinnon Australianpaimenkoirien vuoden koira-kisassa. Vuonna 2013 tulimme viimeksi koko kisassa. Vaikkakin muistan kyllä sen Kajaanin kisan jossa saimme JK3 tuloksen. Se tuntui aivan unelmien suurelta täyttymykseltä, ja sitähän se todellakin oli! Mutta muistan myös sen, kuinka vuosikokouksessa katsoin palkinnon saajia ja mietin että olisi se huikeaa saada itsekkin tuollainen palkinto. Mutta en ikinä kuvitellut että vuosina 2014, 2015 ja 2016 olisimme voittaneet kisan ylivoimaisesti! Eli huikean hattutempun teki kyllä neito! Aivan uskomatonta!

On se vaan niin hiton sinnikäs ja tasaisen epävarma kisakumppani, ja aivan huikea opettaja ensimmäiseksi kisakoiraksi. Ja onhan tuo sen tittelirivi vaan niin sykähdyttävä. Ja se matka mitä ollaan kuljettu tähän. Pari iltaa sitten katsoin tuota koiraa ja mietin että se on täysin minun mieleni, yhtä minun kanssa. Paitsi silloin kun näkee pupun. Sitten se on yhtä sen kanssa. Se lukee minua paremmin kun minä itse. Minun Liikkis. Parempaa koiraa en olisi voinut saada, enkä toivoa. Rakkaani 💖

Ja koska tuloksiin tarvitaan myös loistavat treeniporukat, niin iso kiitos kaikille jotka olette meidän kanssa tätä matkaa tehneet. Ilman teitä ei näitä tarinoita kirjoitettaisi ja juhlia juhlittaisi. Puhumattakaan Minnasta, joka antoi tämän ihanan koiran minulle matkaa yhdessä taittamaan. 

Kiitos!