10 vuotta koiramaista eloa takana!

10 vuotta sitten heräsin täysin normaaliin aamuun. En todellakaan tiennyt, että juuri se aamu tulisi muuttamaan elämääni aivan mielettömän paljon. En nimittäin tiennyt että Kemissä oli syntynyt pieni punainen poika. Tuo pieni punainen poika tulisi viemään minun sydämeni, rikkomaan sen ja tuomaan siihen täysin uusia palasia. Mutta toisaalta 7 vuotta sitten heräsin aamuun hyvin odottavin tunnelmin. Kellon soidessa ei muuten nukuttanut yhtään. Sillä olimme sopineet menevämme Lempäälään katsomaan pientä kodinvaihtajatyttöä. Josta ehkä olisi meille uudeksi perheenjäseneksi. 

Mutta että kymmenen vuotta?!? Uskomatonta että siitä on jo niin pitkä aika! En kyllä olisi ikinä voinut uskoa miten paljon yksi "vain" koira tulee muuttamaan elämää. Koska senhän piti tulla ihan vaan lenkkikaveriksi. Ei miksikään muuksi. Koska enhän edes tiennyt muusta? En tiennyt, että sen karvapallon myötä saisin ihania ystäviä, itkisin monet kyyneleet, nauraisin monet naurut. Saisin monet arvet, toiset näkyviä ja toiset näkymättömiä. Joutuisin ostamaan lenkkikengät. Makaamaan metsässä ötököiden syötävänä. Käymään sairaalassa ottamassa tikkejä. Makaamaan sängyssä uskaltamatta liikahtaa, koska se tuhisee nukkuessaan niin söpösti ja siitä tulee ihanaa tuoksua kun se on onnellinen. Ja sitten kolmen ja puolen vuoden päästä tekemään sen päätöksen jota en toivoisi kenenkään koiranomistajan joutuvan tekemään. Sen viimeisen, sen joka särkee sydämen lopullisesti. 

Tekisinkö sitten toisin? Entäs jos en olisikaan valinnut juuri tuota pientä punaista? Tai siis entäs jos se ei olisikaan ollut juuri tuo pieni punainen joka minut valitsi? Entäs jos olisinkin tiennyt kaikki ne lohduttomat yöt jotka joutuisin itkemään tuon pienen punaisen takia? Kyyneleet joita itken tälläkin hetkellä kun tätä kirjoitan? Olisinko tehnyt toisin? No en tietenkään. Koska omalla erikoisella tavalla Wallu oli uskomaton persoona. 

Ja olisiko ollut vaan järkevää unohtaa se pieni bluemerle eriparisilmillä, se jonka elämästä en tiennyt mitään? Josta tiesin ainoastaan sen, että se oli yrittänyt tappaa talon muut koirat. Ja että se on Moonan siskontytär? Kuka täysjärkinen lähtee edes katsomaan tuollaista koiraa? Saatikka ottaa sen sillä hetkellä sydämeensä, kun näkee ensimmäistä kertaa? Koska tottahan sekin on, että siinä illalla kotiin ajaessa mietin, että olikohan tämä ihan järkevää? 

Mutta olihan se. Koska Lily taas on opettanut minulle täysin uusia asioita. Lilyn kautta olen saanut ihan toisenlaisia ystäviä, ja oppinut millaista on koiran täysin pyyteetön rakkaus ja täydellinen luotto. 

Mutta silti on ihan uskomatonta, että tästä on jo kymmenen vuotta. Niin pitkä aika että sen jo melkein unohtaa. Sillä niinhän siinä käy, Sitä unohtaa asiat. Ei enää itke niin paljoa, arvet on jo melkein kadonneet, tuoksu on jo hiipunut mielestä. 

Mutta tänään me juhlimme Lilyn ja Lystin kanssa! Ei enää itkuja, vaan naurua, herkkuja ja erikoisrapsutuksia, eikös vaan?

Onnea myös tätä kautta Raita, Viivi, Wendy ja Onni, jotka saatte vielä omistajien kanssa touhuta! Onnea myös muut sisarukset siellä taivaan lampaita paimentaessa!