Voihan ylimääräinen silmäpari

Facebookin tokoryhmässä ihmeteltiin miksi tokon liikkeisiin on ryhmäpaikkamakuu tehty niin, että siihen on pakko saada treenikaverit käskyttämään jotta koira ei sekoa toisista käskyistä. Luin mielenkiinnolla kommentteja ja mietin, että mitä kaikkea menee vikaan kun ohjaaja miettii että kaiken muun voi yksin treenata kisavalmiiksi. Ja että miksi sitten edes treenata, jos ei se seura miellytä? 

Lystin elämänasenne. Täysillä.

Olenko mie jotenkin outo, kun miusta treenaamiseen kuuluu juuri se porukka? Se yhteisöllisyys ja vertaistuki, ja ne silmät jotka näkevät niin paljon paremmin kuin peili? Koska tasaisin väliajoin törmää näihin ihmisiin jotka eivät ryhmää tarvitse. Tai joille on ihan sama kenen kanssa trenaavat, eikä edes haittaa vaikka se porukka vaihtuisi joka kerta. Siksi minä kuulun yhdistyksiin, että saan sen porukan ympärilleni. 

Kokojärjestys?

Koska olisihan sitä voinut treenata yksin, lenkkeillä yksin, ja käydä kokeissa yksin. Mutta mitäs hauskaa siinä nyt sitten olisi? Aivan loistava esimerkki viime viikolta. Olimme treenaamassa sitä surullisen kuuluisaa tunnaria. Liikettä, joka ollaan mitä oudoimpien juttujen takia Lilyn kanssa aloitettu uudestaan varmaan kymmenen kertaa. Ja nyt siis olimme taas kerran siinä pisteessä että mikään ei onnistu. Koira on kuin ei olisi ikinä kuulutkaan koko käskystä, saatikka että olisi ikinä tiennyt, mikä koko liikkeen idea on. Ja sehän on aina aivan huikeata todeta asia viikko ennen kisoja. Ja sitten Soile sanoo että siun koirahan paineistuu siitä että käännyt ympäri. Onko se pakko kääntyä? No eikun sääntökirja käteen ja katsomaa. Pakko on kääntyä, mutta sen voi tehdä koiran kanssa. Ja avot, ongelma on ratkaistu? No siltä se nyt ainakin näyttää. Koska koiran ilme muuttui heti. Oisit heti tän älynnyt!

Liike on vielä aika herkillä, ihan selkeästi Lily ei vielä ole täysin varma mitä tehdä, mutta nyt täytyy siis kokeenomainen tapa toimia tehdä selväksi, jotta tulee se Lilyn niin rakastama rutiini tähänkin liikkeeseen. 

Kaunis neito

Ja olisinko tätä ymmärtänyt ilman treeniporukkaa? No en todellakaan! No entäs sitten nää tylsät yksin lenkkeilyt? Tai siis enhän mie oo yksin, onhan miulla koirat. Jep jep. Katsokaa nyt kuinka onnellia koiratkin ovat kun pääsevät kimppalenkeille! Jopa Lily. Vaikka oli ihan uusi koira mukana. Kiitos Anni kuvista, nää on aivan huikeita! Ja kiitos lenkkiseurasta, ehdottomasti otetaan uudelleen!

Mitäpä tähän sitten sanoisi? Muuten ootte terveinä olleet?

Mutta minusta treenaamiseen kuuluu myös sitoutuminen. Se on oikeasti ehkä se ongelmallisin asia treenaamisessa. Koska paljon löytyy niitä ihmisiä jotka haluaa sitä, haluaa tätä. Mutta sitten kun kysytään että no sitoudutko tulemaan paikalle kolmena tiistaina peräkkäin, niin se onkin ongelma. Koska ei vaan pystytä lupaamaan. Eikö sitten koeta asiaa niin tärkeäksi? Ollaanko vaan sellaisia persoonia? Vai onko se vaan sitä että nykyihmiset eivät vaan tahdo sitoa itseään mihinkään? Pitää aina olla avoin uusille ehdotuksille. Jos en lupaa ihan varmaksi, niin sitten voinkin paremman tarjouksen tullessa lähteä kävelemään? Koska enhän mie ollut luvannut. 

Tää on vaan ihan paras, 

Mutta tiedättekö että jos aiotte pitkälle harrastuksissa, pitäisi alkaa lupaamaan. Pitäisi alkaa sitoutumaan. Vai tarvitseeko sittenkään? Pitäisiköhän miunkin kokeilla, vaikka kuukauden ajan, sitä, että en laita mitään ylös kalenteriin. Päätän vasta viimeisellä hetkellä kiinnostaako minua lähteä mihinkään. Ja ilmoittaa vasta vartti treenien jälkeen että en muuten jaksanutkaan lähteä. Ja olla pyytämättä asiaa anteeksi. Koska miehän voin tehdä just niinkun minua huvittaa? Ja lopettaa se treenien pyytäminen ja järkkäily? Odottaa että jospa se kuuluisa Joku järjestäisikin ne treeenit, mielellään miun takapihalla. Ja kouluttaisi miun koiran. Ja mielellään myös kisaisi sillä? 

Elämä on ihanaa kun on ystäviä!

Mutta enhän mie niin tekisi. Ei vaan pystyisi. Ja sitäpaitsi miusta on aivan ihana kouluttaa koiraa. Paitsi silloin kun mikään ei mene putkeen. Mie oon jo alkanut jopa ihan aavistuksen tykkäämään kisaamisesta. Ja pikkuhiljaa olen jopa saanut ympärilleni ihmisiä, jotka oikeasti suhtautuvat melkein yhtä vakavasti tähän hommaan kun mie. Joten ehkäpä tästä taas noustaan, ja tiiättekö mikä on ihaninta? Ei tarvii enää heijastinliiviä ja otsavaloa aamulla! Joten nyt otan ton Lilyn ilmeen ja lähden innoissani taas treenaamaan, koska se on kivaa, miulla on aivan huippuporukka jonka kanssa tahkotaan noita tokon kiemuroita ja sit se ois taas lauantaina päivä, jolloin käydään katsomassa kuinka sitä koiraa oltiikaan koulutettu ;)

Ja kuvat ovat siis Anni Raskin ottamia, kiitos!