PAIM-1 titteli saavutettu!

Kyllä minä voin kertoa että ei päästä tuo koira helpolla paimennuksessa. Mutta nyt täytyy myös olla ihan äärettömän onnellinen siitä, että on aivan huippu tukiverkko auttamassa koiran koulutuksessa. Meidän paimennushan on ollut vähintäänkin vauhdikasta alusta asti, ja ongelmana on ollut koko ajan vauhti, vaaralliset tilanteet ja se että koira tarvitsisi selkeän ohjaajan. Kesällä saimme Nina Krammerin (Mi Sombra kennel) ohjeilla vauhdin laskemaan, ja koira alkoi olla todella hyvässä paimennusmoodissa. Järjestin Kerimäellä Australianpaimenkoirat Ry:n paimennuskokeen, jossa oli tarkoitus startata ykkösluokassa. Riitan kanssa vielä puhuttiin, että nyt kun koira alkaa olla tuossa tilassa, mahdollisuus hyvään suoritukseen olisi täysin mahdollista. Takaraivossa kun kuitenkin oli se viime kesän koe, jossa koira oli vähintäänkin vauhdikas sekä lopulta sitten purki paineen lampaisiin ja siitä hylkäys kokeessa.

Kenraaliharjoituksessa alkoi näkyä hieman sitä entistä Lystiä, mutta sain hyvin koiran vauhdin kuitenkin laskettua. Mutta koska Lysti on koira joka kyllä käyttää jokaisen tilaisuuden minkä vaan saa, niin tietenkin kun annettiin vähän löysiä, ja kisatilanne, niin kuinkas siinä sitten kävikään.

Menimme lauantaina hyvällä mielellä ottoaitaukseen, ja koira vaikutti olevan kovin rauhallinen. Paino sanalla vaikutti. Koska heti ensimmäisen käskyn annettuani koira rykäisi suoraan lampaille, lähti juoksuttamaan niitä eikä todellakaan kuunnellut minun käskyjä. Joten siinä vaiheessa kun sain sen pysähtymään, olimme tuomarin kanssa kumpikin täysin samaa mieltä siitä, että eiköhän tämä ollut tässä. Joten taas hylkäys. Aikaa koko tähän suoritukseen taisi mennä noin 30 sekuntia.

Tässä vaiheessa voin kertoa, ei muuten naurattanut. Tiesin itsekkin että vielä yksi tuollainen kisasuoritus ja koira todellakin olisi oppinut, että kisatilanteessa voi sikailla ihan miten sattuu ja sepä olisi sitten siinä. Ensiksi ajattelin, että emme starttaa sen takia ollenkaan sunnuntain kokeessa, mutta hetken podittuani asiaa ja juteltuani sekä Riitan että Lauran kanssa päätimme, että nyt pikatiputus maanpinnalle koiralle ja huomenna tiukkaakin tiukempi kuri. Tiputus onnistui erittäin hyvin, mutta täytyy sanoa että silti ei kovin levollinen mieli ollut sunnuntaiaamuna kisapaikalle ajaessa. Onnistuin vielä arpomaan meille numeron 6, joten aikaa oli vähintäänkin riittävästi miettiä, kuinka teen koiralle jo ennen aitaukseen menoa selväksi, että tänään ei sitten muuten laiteta vitosvaihdetta silmään.

Koira teki tilanteen vielä todella helpoksi, koska oli jo autolla vetämässä vitosta silmään. Mutta koska olin jo arvannut tämän, olin tehnyt tarkan suunnitelman siitä, kuinka menemme odotuspaikalle. Hieman Lystiä kyllä harmitti, se kun olisi ihan selkeästi halunnut päästä uudelleen antamaan lampaille vauhtia. Muistuttelin vielä muutamaan otteeseen hyvän mielentilan tärkeyttä, ja Riitta kävi keskustelemassa Lystin kanssa eilisestä kokeesta tyylinn "miten meni noin niinkun omasta mielestä".

Sitten olikin meidän vuoro, ja lähtö oli samasta pyöröaitauksesta kuin eilen. Joten pieni ajatusten kasaaminen ennen portin aukaisua, koiran jättäminen paikalleen ja tadaa. Koiralle syttyy sellainen "hahhhaahhahaaaaa nyt lähtee" ilme naamalle, ja pylly alkaa nousta valmistautuakseen räjähtävään lähtöön. Luojan kiitos en ollut tuossa vaiheessa päässyt kun muutaman askeleen lampaita päin, ja palasin rauhallisesti koiran luon, kerroin että sie muuten kuolet jos teet saman kun eilen, siitä rauhallinen siirtyminen lampaille ja koira olikin sitten sitä mieltä että itse asiassa jos minä ihan vaan hitaasti täältä nousisin. Otin pyörössä vielä muutaman kierroksen ja varmistin samalla, että koiran vire todellakin pysyy rauhallisena, ja että lampaatkin uskovat asian.

Siitä mentiin seuraavaan aitaukseen, josta olikin suora pääsy sillan kautta isolle pellolle. Pienelle koiralle oli kovin haasteellista se, että se tiesi minun olevan tasan tosissani käskyjen kanssa, ja se välillä alkoi syömään paskaa rauhoitellakseen tilannetta. Nähtiinpä sellainenkin ihme, että jouduin suorituksen aikana huutamaan koiraa mukaan hommiin. Mutta Lystin kaltaisen vahvan koiran kanssa oli vaan helvetin hyvä, että se pysyi eteellä lampaista, koska minun liikuminen oli silloin huomattavasti helpompaa, ja lampaat pysyivät koko suorituksen ajan todella rauhallisena. Sillan ylitys meni todella hyvin, kun koira antoi lampaille hyvin tilaa, ja siitä mentiinkin sitten laidunnukseen. Laidunnuksessa koira tuijotti koko ajan lampaita, kun ei varmaan raukka uskaltanut minuun katsoa. Mutta vaikka se olikin aika todella paineen alla, niin silti olin todella tyytyväinen että se silti teki kaikki pysäytykset ja käskyt todella mallikkaasti. Nähtiinpä suorituksen aikana monta todella hienoa stoppiakin!

Laidunnuksen jälkeen oli lampaan kiinniotto, ja siitä mentiin pellon puolessa välin olevaan pujotteluun. Ja siitä tienylitykseen. Sittenpä suoritus alkoikin olla jo siltaa ja loppuaitausta vaille tehty.

Loppuhäkityskin onnistui vallan mainiosti, eikä minun tarvinnut todellakaan mennä aitauksen sisään lampaiden kanssa, vaan Lysti ihan itse ne sinne ajoi. Hetkisen ajan mietin että tehtiinköhän kaikki tarvittavat tehtävät, kun jotenkin koko homma meni niin sujuvasti ja nopeasti ohitse. Mutta ilmeisesti teimme, koska tuloksena oli PAIM-1 ja vieläpä EH-tuloksella. Eli päästiin heti keräämään myös luokkanousuun oikeuttavia pisteitä! Kuin huippua!

Lopputulokseen olin erittäin tyytyväinen, koska vaikka koira olikin kovinkin paineessa, niin se silti työskenteli, ja että sain noinkin nopeassa ajassa sen mielentilan muutettua noinkin radikaalisti. Mutta se ei kyllä olisi ilman Riittaa, Lauraa ja Millaan onnistunut. Ja ehkä sitten myös lauantai-illan totaalisella aivojen nollauksella oli asiaan osuutta? Koska jos olisin vaan illan miettinyt asiaa, siitä olisi todennäköisesti tullut niin suuri mörkö että en olisi varmasti kyennyt nollaamaan ajatuksia sunnuntaina noin hienosti. Ja on se muuten vaan jännä, että tuon koiran kanssa kun on paimenessa, on todellakin sellaisessa kuplassa että siitä kun avaa portin siihen kun sen laittaa kiinni ei huomio ympäristöään millään tavalla. Ja se on oikeasti ihan huippua! Ihan kun oltaisiin oltu kahdestaan tuolla pellolla, eikä niin että se on kisatilanne ja aitauksen ulkopuolella seisoo pitkä rivi ihmisiä katsomassa suoritusta. Iso kiitos kuulukin tästä tuloksesta Riitalle, Lauralle ja Millalle ja myös lauantai-illan mielentilan muuttajalle. En tätä tulosta olisi todellakaan yksin saanut aikaiseksi! Ja kiitos Riika ihanista kuvista!

Paimennus on vaan niin meidän laji! Ei missään muussa lajissa saa tuollaisia tunteita pintaan, eikä tuollaista kuplaa aikaiseksi. On se vaan niin huippua!