Kahdeksan päivän kuvahaaste 1/8

Sain Merjalta kuvahaasteen. Kahdeksan päivän ajan julkaisen koirastani harrastuskuvan tai -kuvia koiraurheilun edistämiseksi.

Mietin pitkään tätä aihetta, ja johtuen tietyistä tapahtumista elämässäni olen paljon miettinyt koiraharrastusta, urheilua, elämäntapaa. Ja jotenkin minusta tässä haasteessa on paljon sitä, mitä olen viime viikkoina miettinyt pienessä mielessäni. Joten en jätä tätä pelkkiin kuviin, vaan tässä tulee myös tekstiä mukana 😁

Haaste 1/8: Entäs kun nallekarkit eivät menekkään tasan, mitäs sitten?

On ihmisiä joilla on kilpailuvietti ja on ihmisiä joilla sitä ei ole. Monelle olen kertonut Eskosta ja Erkistä, miehistä joilla oli sakemanniveljekset, ja jotka olivat maailman parhaat treenikaverit. Ikinä eivät edes ajatelleet että mentäisiinkö kokeisiin, mutta tulivat joka viikko säällä kun säällä treeneihin. Ja sitten ovat ne harrastajat, jotka antavat koiran pois, jos se ei vuotuisena ollutkaan juuri SE kisakoira. Jotka eivät voi ymmärtää että keuhkokuumeessa ei tulla treenihin. Ja joiden mielestä 319 pistettä tokokokeessa on aivan paska, koska tarjolla olisi ollut 320 pistettä.

Mitäs sitten kun sen pennun otat? Mihin siinä sitten sitoutuu? Itsehän otin Wallun kriteereillä "ehkä käytän näyttelyissä, kasvattaja tuntui mukavalta, se pentu puri minua nenään". Lily tuli kriteerein "Sen pitää tulla Wallun kanssa toimeen, pitää antaa katsoa hampaat". Ja sitten Lysti. Kriteerit ovat niin pitkät että kukaan ei niitä jaksaisi lukea? Mitä tässä välissä tapahtui? Ja olenko nyt huono ihminen, kun minulle ei enää riittänytkään pelkkä kotieläin?

Kyllähän se on ihan fakta, että heti kun pääsin Wallun kanssa treenaamaan, alkoivat kisahaaveet. Jos me joskus... Koska sellainen mie vaan olen. Mitäänhän en tuossa vaiheessa kisaamisesta ymmärtänyt, paitsi että ne, jotka olivat kisanneet, olivat ihan mielettömiä koirankouluttajia. Ei siihen aikaan käyty ulkopuolisilla kouluttajilla, ei ostettu yksäreitä eikä treenattu lämpimissä halleissa. Ei edes kylmissä. En todellakaan tiennyt miltä näyttää valmis erinomainen seuraaminen, en osannut opettaa koiralle liikkeiden välejä enkä edes ollut käynyt kertaakaan katsomassa kisoja. Mutta silti niihin kisoihin tahtoi. Ja halusi. Ja haaveili. Ja sitten tuli epilepsia ja luusto-ongelmat, ja oli pakko tehdä se vaikea päätös, että tämän koiran kanssa ei kisata. Ei koskaan, ei missään lajissa. Kerettiin me yksi paimennuskoe käydä. Josta ei saatu tulosta, kiitos epilepsiakohtauksen ja omistajan jännityksen.

Ja kuinka vaikea tuo asia olikaan käsitellä? Koska meidän kohdalla se myöskin tarkoitti että ei vaan fyysisesti enää pystytty edes harrastamaan tiettyjä lajeja. Tämä kuva on yksi minun lempikuvista, koska siinä näkyy se todellinen onni koiranomistajana. Tämä taisi olla ihan ensimmäisiä paimennuskertoja Wallun kanssa, ja se oli vaan niin hienoa! Mitä sitten kun se haave TK1 muuttuukin haaveeksi jos vielä vuoden koira olisi elossa? Jos ei kohtauksia tulisikaan ihan joka kuukausi? Ja se hieno KVA teksti muuttuukin RIP:ksi? Mitä sitten?

Onko se sitten moraalisesti oikein, että jos koiralla on 2 kyynärät, antaa se pois kotiin jossa ei ole sitä kilpailuviettiä? Entäs jos lopetat sen koiran, joka ulkoisesti näyttää täysin terveeltä mutta selkä onkin kuvien mukaan täysin sökö? Tai kun etsit kodin koiralle, joka on ihan kiva, jonka kanssa on ihan kiva treenata mutta kun se ei vaan riitä siulle?

Muistan kuinka olin kateellinen niille, joiden koirat olivat terveitä. Niitä en ymmärtänyt lainkaan, jotka antoivat periaatteessa täysin terveen koiran pois, saatikka niitä jotka eivät vaan eläneet sairauksien kanssa. Siperia opettaa. 10 vuotta koiraharrastuksissa opettaa. Nykyään mietin asiaa niin että onko sille koiralle mukavaa, jos se istuu kotona yksin 6/7 iltaa viikossa, kun omistaja treenaa sitä toista koiraa. Eikö se silloin ole sille koiralle parempi olla vaikka sohvaperunana sellaisessa kodissa jossa ei harrasteta, mutta ollaan kuitenkin läsnä ja rakastetaan? Ja eihän se koira kärsi siitä lopetuksesta, omistajahan se kärsii? Koira on kuitenkin mahtava peittämään kipunsa, ja keksimään korjaavia toimintatapoja asioille jotka tuottavat kipua. Ja entäpä ne, jotka päättävät että koira elää täysin normaalia harrastuskoiran arkea kunnes kivut yltyvät, ja sitten tekevät päätöksen? Kuka meistä on moralisoimaan toisten päätöksiä? Itse en enää jaksa paljon moralisoida muuta kun niitä ihmisiä jotka eivät huolehdi koiristaan. Niitä pihan perillä louskuttavia raukkoja on maailmassa aivan liikaa. Tai niitä joita ei vaan enää tarvita täyttämään sitä tyhjyyttä elämässä.

Tai ehkä aivan kaikkein ärsyttävin koiraihminen on se, jonka mielestä koira on ainoastaan upea kun se pärjää, ja jos ei pärjää niin sitten on ihan paska. Se voidaan vaihtaa kun sukka, jos se ei miellytä juuri treenikaverina. Ja nyt en puhu tuosta että juuri tämä koira ei ollut sopiva, vaan siitä että tämäkään viides koira ei ollut sopiva. Ja jos ei tullut ROP, kun tulikin VAAN VSP, niin koiran vikahan se oli, häkkiin niskaperseotteella ja murjotus päälle. Tai juurikin tuo 319 pistettä, perkele olis voinu toi rakki hieman tsempata. Oikeasti?

Koska tosiasiahan se on, että jokaisella on omat mielipiteensä, ja ne voivat muuttua eletyn elämän myötä. Itse en enää päästäisi koiran sairauksia tuolle tasolle kun mitä ne Wallulla olivat, mutta ymmärrän täysin sen luopumisen tuskan, mikä ihmisille tulee kun sitä rakasta karvaturria katsoo siinä vierellä. Mutta minusta taas Lilyn kertomus on myöskin opettavainen, eli miksi hakata päätä seinään koiran kanssa, josta ei pidä, tai joka ei muuten vaan ole sopiva itselle? Se koira voi löytää elämänsä kodin, ja siitä voi tulla mitä vaan? Ei se siellä pihan perällä ainakaan onnellinen ole. Tai mistä sen tietää? Tai Lysti, joka oli ihan selkeästi tulossa meille. Se syntyi merkillä "Karpow-Aavamäki".

Minusta kuitenkin pääasia koiran hankkimisessa täytyy olla se, että koira hankitaan omaksi kaveriksi. Oli se sitten sohvakaveri, harrastuskaveri, SM-kisakaveri, MM-kisakaveri. Mutta että nautitaan siitä matkasta mitä saadaan tehdä juuri sen kaverin kanssa, sillä ikinä ei voi tietää milloin se kaveri on ainoastaan mustetta iholla.