Kahdeksan päivän kuvahaaste 6/8

Huomenna on kisat, jaiks!!!

No sitten olet saanut koirasi koulutettua siihen pisteeseen, että lähdette näyttämään mitä te osaatte, noin niinkun ihan virallisesti.

Pitäisi muistaa että kisatilanne on aina kisatilanne. Vaikka treeneissä koira saattaa asiat osata ja hallita, niin kisoissa sen korvat katoavat, ei enää osata edes seurata ja tulee pieniä (ja isompiakin) mokia. Ja tämähän on se maailman vanhin lause "kyllä se kotona osaa". Mistä tämä sitten johtuu? Mikä sen tekee, että se ei osaa muualla kun kotona?

Minusta tuntuu tällä hetkellä, että kokeessa epäonnistumiseen löytyy kolme isoa syytä:

1. Koira ei oikeasti osaa, ei edes siellä kotona. Eikä varsinkaan osaa kisassa. Koska sitä ei ole treenattu sen kanssa
2. Omistaja jännittää niin paljon että tekee asiat täysin eri lailla, ja koira ei siksi osaa
3. Auringonpilkut

On toki luonnollista, että treeneissä pitää sillä mammanpikkumussukalla olla aina hauskaa, ja koiraa haluaa suojella ikäviltä asioilta, väärin tekemisiltä ja palkattomuudelta. mutta tällä tavalla tekee todella suuren karhunpalveluksen koiralleen. Sillä jos koira ei opi ikinä tekemään väärin, ei se myöskään osaa toimia sitten kun virhe kisoissa tuleekin. Sillä aina sellainen tulee. Jopa MM-tasolla. Kukaan ei saa KOKO suorituksesta täysiä pisteitä. Tai ainakaan täysin virheetöntä suoritusta. Koira kyllä selviää pettymyksistä, varsinkin jos ohjaaja niistä pystyy selviämään.

Mitä tämä sitten tarkoittaa käytännössä? No sitä, että koira saa AINA palkkaa. Ja unohdetaan nyt sosiaalinen palkkaus, sehän on ihan humpuukia, eikö? Namia sen pitää olla. Eikä sitten sitä lelua kun ihan silloin tällöin, koska sehän innostuu siitä liikaa, eikä kuuntele sen jälkeen ollenkaan, vai mitä Tanja(t)? Eli koira autosta suoraan kentälle, 5 askelta seuraamista, palkka. Mahaanmeno. Palkka. Luoksetulo. Palkka. Ja koira autoon. Olimmepa hyviä tänään, ai että! Kyllä minä alan olemaan sitä mieltä että koira on jo valmis kisoihin, eikös? Ja ollaan tarkkana, että se lelu tai nami tulee automaationa koiran suuhun.

Syvä hiljaisuus. No eihän se tuota niinkun oikeestaan ole... Koska sitten tulee se kisasuoritus. Otetaan koira autosta. Tuomarilla on kateissa juuri teidän paperi, ja sitä aletaan etsimään. Kolmen minuutin jälkeen annat koirallesi seuraa sivulletulo-käskyn, ja ihmettelet kun se on kuin veltto makarooni eikä tottele. Seuraamiskaavio kestää 2 minuuttia. Koirasi ei seuraa kun ensimmäiset 2 askelta, jonka jälkeen se haahuilee ja miihailee. Mietit että mikä hitto tässä nyt meni vikaan? Alat ajattelemaan. Unohdat koiran. Vituttaa. Tekee mieli purskahtaa itkuun. Henki meinaa salpaantua. Sitten yrität tsempata. Maahanmeno. Sen se osaa. Joudut tekemään kaikkesi että koira tulee sivulle. Ihmiset nauravat. Kuulet sen aivan varmasti. Olet ihan punainen. Voi perkele kunhan mie pääsen autolle niin mie en enää ikinä mene kisoihin. Vittu en tuon koiran kanssa. En minkään koiran kanssa. Sen jälkeen koira meinaa jo karata kentältä, sinua itkettää jo niin paljon että et saa kunnolla enää sanaa suustasi. Mietit vaan että milloin tämä nöyryytys loppuu. Kuulet kun ihmiset säälittelevät sinua. Et enää kuule mitään, mitä tuomari sanoo, ja sen verran ymmärrät että nyt se on ohi. Menet autolle. Sanot kaverillesi että tää oli tässä ja purskahdat itkuun. Harmi kun tätä suoritusta ei ole videolla. Tämä on nimittäin minun ja Lilyn AVO-luokan koe. Se koe, mihin menin ihan rinta rottingilla näyttämään kuinka huippuja me ollaan. No ei oltu.

Mutta mikä tuossa meni vikaan? No se että koira ei oikeasti osannut kisatilannetta. Ja sehän meidän kompastuskivi onkin ollut, koira on oppinut väärän tunnetilan kisoissa. Miettikää kuinka epäreilu olinkaan koiraa kohtaan tuossa kisassa?

Vai onko itse asiassa niin, että ohjaaja onkin se joka ei pysty sietämään epäonnistumista ja siihen liittyvää ikävää tunnetta, häpeää ja pettymystä? Kuinka sitä ei päässytkään näyttämään miten hienoja olimmekaan? Koska itseasiassa epäilen, että monet ihmiset ovat paljon kilpailuviettisempiä kuin mitä myöntävätkään. Eli olisiko niin, että kun aikuinen ei osaa pitää omaa päätään kasassa eikä kestä omaa pettymystään ja vastoinkäymistään, heijastetaan asia koiran syyksi? Ja siksi aletaan jännittämään, ja siksi suoritus menee pilalle?  Mie epäilen että se on noi kummatkin asiat yhdessä.

Puhumattakaan auringonpilkuista. Perkele ne ne vasta ovatkin pahat. Aurinko paistaa, linnut laulaa, sanot tuomarille Mari ja samassa taivas aukeaa ja vettä sataa kaatamalla juuri teidän suorituksen ajan. Kesäkuussa sataa lunta, juuri sen aikaa kun jäljen tallaaja on metsässä. Arvonnassa sanotaan: kuka sai numeron, 5, tilannehan on nyt se että just se jälki meni vituiks. Jatkanko listaa? Perkeleen auringonpilkut.

Ps. Käytiin Lilyn kanssa lauantaina tokokokeessa Pieksämäellä. Kaikki nuo kolme kohtaa täyttyivät. Koira ei osannut tiettyjä juttuja, mm. voittajaluokassa EVL-seuraamisliikkeitä. Jolloin koira paineistui. Eikä se kestänyt sitä kun jonkun idiootin koira oli sosiaalinen ja omistaja ei pitänyt sitä käskyn alla vaan unohti koiransa moikkailemaan muita koiria. Eikä Lilylle ihan selkeästi sitten kuitenkaan oltu opetettu kaikkia liikkeitä kisanomaisesti. Ja omistaja jännitti. Unohti taas hengittää. Puhumattakaan niistä auringonpilkuista. Perkele. Tehtiin sitten tunnari kahdesti koska liikkuri unohti ottaa ne muut palikat. Otti vaan meidän. Ja ilmeisesti oli myös koskenut meidän kapulaan. En ole vielä katsonut videota.

Mutta mikä tässä oli hyvää, niin se, että koira suoritti kaikki liikket. Se osasi kaikki teknisesti, eikä missään liikkeessä ollut mitään suurta virhettä. Eli en nyt missään nimessä vajoa ahdistuksen syviin syövereihin, vaan kokeen tarkoitushan oli hakea vikalista ja lista onkin yllättävän lyhyt. Ja jopa muutamassa liikkeesä meillä oli kivaa. Ja sehän se on kaikkein hienointa. Mennnä kehään ja pitää hauskaa.