Hyvää ruoka, parempi mieli

Nyt ei kyllä tämä postaus liity mitenkään koiriin, vai liittyykö sittenkin? Minulla siis todettiin pitkällisten tutkimusten jälkeen muutama vuosi sitten IBS, eli ärtyvän suolen oireyhtymä. Ja kuka ei ole ikinä kuullutkaan moisesta, niin tässäpä olisi siitä tietoa. Tietoa toki löytyy tällä hetkellä todella paljon enemmän kuin mitä muutama vuosi sitten, jolloin lääkäri totesi että tälläinen sinulla on, toinen lääkäri vahvisti, joo niin on, ja hyvää loppuelämää. Kävin silloin ravintoterapeutilla, ja sain ylimalkaiset ohjeet sairauden kuriin saamiseen. Ja sainkin sen aika hyvin kuriin. Kunnes nyt tämä on taas kaikin tavoin räjähtänyt käsiin.

No kuinka se sitten vaikuttaa minun elämääni? Kaikin tavoin. Pahoina päivinä ei ole hetkeäkään etten tiedostaisi mahani olemassa oloa. Hyvänä päivänä tiedostan sen vain silloin kun syön jotain. Kaikkia kiinnostaa aina oireet, mistä se tietää. On aika ennen diagnoosia ja sen jälkeen. Niin paljon tuo diagnoosi vaikutti elämääni. Ennen sitä olin jatkuvasti kipeänä. Flunssassa. Söin älyttömät määrät särkylääkkeitä. Omistin astmapiipun koska olin allerginen koko maailmalle. Söin astmalääkkeitä joka ikinen päivä, myös talvella. Sain outoja allergisia kohtauksia myös ruuasta. Naamani oli vallannut ihmeellinen ihottuma, jolle ei löytynyt selitystä. Jouduin käymään vessassa pahimmillaan neljä kertaa tunnissa, sillä elimistöni kertoi että sinne on vaan nyt mentävä. Söin tähänkin vaivaan lääkkeitä. Tiedän edelleen jokaisen huoltoaseman matkojeni varrella. Pystyn kertomaan missä kaupassa Joensuussa on vessa. Ja myöskin millainen se on. Kuukautiseni olivat niin kivuliaat että olisin voinut repiä kohtuni ulos, jos se olisi helpottanut. Minulle tehtiin jopa kohdun tähystys, niin vahvat oireet olivat. Mitään ei löytynyt. Sain uudet särkylääkkeet entisten lisäksi. Selkääni koski. Lonkkaani särki niin paljon, että sain erikoispohjalliset jotka hieman rauhoittivat kipua. Mutta jos olin maastotreeneissä, saatoin herätä useamman kerran yössä siihen että lonkkaani pisti. Ja toki söin särkylääkkeitä myös tähän. Mielialani heittelehtivät todella paljon. Välillä tuntui että kaikki vituttaa ja välillä olin maailman onnellisin. Kuulostako ihanalle elämälle? Alle 35v nainen, ja elämä alkaa olla siinä terveyden osalta. Mahtavaa.

Kunnes sitten voitin lennot New Yorkiin. Voitin samalla aika paljon enemmän. Kaksi viikkoa jenkkien rasvaista ja epäterveellistä ruokaa. Ja kotiin tultua pääsinkin sitten sairaalaan. Mahani oli niin turvonnut, että hoitajat kyselivät milloin minulla on laskettu aika. Taisin tehdä viikon sisällä kolmesti raskaustestin, koska lääkärit eivät uskoneet etten ole raskaana. Minulle tehtiin aika monta muutakin testiä, ja mistään ei selvinnyt mitään. Kivut olivat luokkaa "opiaatti on ainut mikä auttaa" ja minua ei helpottanut edes se että olin melkein koko viikon syömättä. Tutkimukset jatkuivat yksityisellä, kun sairaalassa minut leimattiin vaan huomionhakuiseksi ja alettiin miettiä mielialalääkkeitä. Koska hulluhan minun oli pakko olla? Vieläkin, minua pidetään huomionhakuisena hulluna. Tulkaa minun kanssa ravintolaan, niin huomaatte kuinka minua kohdellaan. Ja kysykää sitten, miksi en enää halua käydä kuin pakon edessä ulkona syömässä. Ja arvatkaa kuinka monesti olen kuullut lauseen "no ei kai jos vähän otat haittaa"? Tai että minuakin turvottaa. Jepjep. Silleenkö että ihmiset tulevat onnittelemaan perheenlisäyksen johdosta? Tai silleenkö että tänäänkin jouduin laittamaan mekon päälle kun mitkään housut ei mahtuneet jalkaan? Tai sovitaan vaan treenit paikkaan, jossa ei ole vessaa lähelläkään?

No mutta siis  tarkoitukseni ei ollut itkeä, kuinka paskaa elämäni on vaan kertoa, kuinka aion nyt parantaa sen. Ja kuinka se on jo parantunut. Koska allergiat hävisivät kun suolisto alkoi paranemaan, enää ei syödä minkäänlaisia astmalääkkeitä ja piippukin on jo poissa. Vessassa pitää edelleen käydä aika monesti, varsinkin huonoina päivinä, mutta se siis johtuu siitä että suolisto on silloin ärtynyt, ja liikkuu väärällä tavalla ja se aiheuttaa vääriä signaaleja, mutta lääkityksiä ei tähänkään enää ole ja asian kanssa pystyy jo elämään. Ja kuukautiskivut, mitä ne ovat? Eipä ole näkynyt. Ja monet muutkin pienet oireet ovat siis kadonneet. Minulla ei ole enää mitään säännöllistä lääkitystä. Ei edes särkylääkettä. Pohjallisia en enää tarvitse koska se oli suoli joka lähetti kipusignaalia.

Ja nyt sitten tänään aloitin ruokakoulun. Ja koska siinä pitää pitää päiväkirjaa, niin pidetään se täällä. Koska voihan olla että täällä olisi joku joka tunnistaa itsessään samoja oireita ja saa ehkä apuakin asiaan. Tai sitten ehkäpä ymmärrätte minua paremmin :D

Ja kuinka koirat tähän liittyvät? No sillä lailla että tämähän ei siis ole vain ruokavaliolla kurissa pidettävä, vaan koko elämä vaikuttaa tähän. Ja jos ei olisi koiria, ei tulisi lenkkeiltyä. Ja liikunta on yksi loistavista hoitomuodoista. Stressi on pahasta, ja koirat kyllä suurimmaksi osaksi lieventävät sitä. Yhdistystoiminnasta pitäisi päästä pois, se ei kyllä auta :D Mutta katsotaan nyt kuin tässä käy, kuusi viikkoa olisi nyt edessä uutta elämää. Toivotaan että sen avulla saisi taas elämän järjestykseen ja olon paranemaan.