Onko pakko jos ei tahdo?

Nytkö se iski? Onko tämä se kuuluisa burn out? Juuri kun maastokausi on alkamaisillaan, juuri kun ruvetaan intoa puhkuen miettimään millaista jälkeä tehdään, millaista mastoa etsitään, miten se tuomarin kättely menikään? Tässäkö se nyt on? Vai mitä tämä on jos ei sitä? Koska nyt ei vaan huvita enää. Ei oikeasti. Ei jaksa enää joka hemmetin päviä pyytää, anella, ronkua, maanitella. Tulisitko miun kanssa treenaamaan, treenattaisiinko siellä, täällä, tuolla? Ei vaan jaksa ajaa joka saakelin treeneihin tuntia. 60km. Ei vaan jaksa.

Ja sitten saan lukea sähköpostista, kun siellä ihmiset ilmoittavat että voisitko etsiä heille ryhmän, he juuri nyt haluavat harrastaa juuri tätä lajia. Ja onhan trenit juuri heille sopivaan aikaan juuri sopivassa paikassa? Milloin joku ilmoittaa miulle että hei, tässä on siulle treeniryhmä, siun takapihalla, siulle sopivaan aikaan? Ei tarvi kun tulla paikalle? Pitäsisiköhän jäädä sitä odottamaan?

En ole nyt viikkoon treenannut kun omaksi ilokseni olohuoneessa. Tai täytyy sanoa että Lystin iloksi. Lily on täysin tyytyväinen elämäänsä sohvalla miun vieressä. Että entäpäs jos unohtaisinkin kaikki suunnitelmat, kaikki haaveet, toiveet ja tavoitteet, ja alkaisin samanlaiseksi kun kaikki muutkin. Odottaisin siellä sohvalla että joku tulee ja tekee miulle treenit? Joku muu on se, joka hoitaa kaiken kuntoon? Ja mie voisi siivota oman auton täysin tyhjäksi kaikesta kamasta. Koska tokihan sillä jollakin muulla on tarvittavat välineet? Jospa oikeasti jäisin odottamaan sitä? Ja jos ei sellaista ihmettä tapahdu, ei se olisikaan maailmanloppu.

Nauttisin kevään tulosta pitkillä lenkeillä, tapaisin kavereita joita en ole aikoihin nähnyt, kävisin vaikka elokuvissa. Tekisin asioita joita normaalit ihmiset tekevät elämässään. Normaalit ihmiset, joille koira on se lenkkikaveri. Eikä yhtään mitään muuta. Ellei sitten käydä jotain tokon alkeiskurssia, niin että ilmoittaudutaan sille, mutta käydään vain kaksi kertaa paikalla koska muilla kerroilla ei vaan huvittanut lähteä. Koska ei oikeasti tarvitsisi ajatella ketään muuta? Tekisin Lystille hauskoja jälkiä, vailla minkäänlaista järkeä. Ja Lilylle voisi tehdä esineruutua. Koska siitä se nykyään tykkää. Ihan vaan omaksi iloksi.

Niin mie taidan tehdä. Se kuulostaa juuri nyt aivan maailman loistavimmalta idealta. Ajakoon joku muu Helsinkiin hakemaan opit ja jakakoon niitä eteenpäin. Pyydelköön joku muu treenit kasaan. Voittakoon joku muu ne palkinnot. Mie en vaan jaksa.