"Lysti ja Tuittu"

"Lysti ja Tuittu"

tiistai 21. maaliskuuta 2017

Hyvä tuuri, huono tuuri, miun ja Lilyn tuuri


Lauantaiaamu valkeni harmaana ja sumuisena, ja tavaroiden pakkauksen jälkeen lähdimme kohti Pieksämäkeä. Tarkoitus oli mennä ajoissa paikalle että kerkeän katsomaan EVL:n suorituksia. No kerkesin kyllä, olin siis paria tuntia liian aikaisessa. Viime kokeessa huomattiin että Lily alkoi ennakoimaan paikkamakuukäskyä, ja sitä ollaan parhaamme mukaan nyt treenattu. Silti se jännitti aika paljon, kun tietenkin meidät oli arvottu viimeiseksi paikkamakuussa. Valmistava osuus meni tosi hyvin, kerkesin kummankin kisaavan koiran vieressä käydä tekemässä hieman seuraamista, ja se ihan selkeästi hieman helpotti Lilyä. Nyt ei edes meinannut mennä muiden käskystä maahan, ja oli Lilyksi erittäin levollinen. Kuulin kyllä että lumet tipahtivat katolta, mutta onpas upeaa nähdä miten Lily reagoi tuohon älyttömään häiriöön ympärillään! Tässä taas näkyy että on se vaan hyvä näitä kisasuorituksia nauhottaa! Minä muuten myöskin kuvittelin että se pomppasi suoraan käskyn saatuaan sivulle, vaan eipä tuo sitä ollutkaan tehnyt! Eli ei siitä nyt sitten varmaan 10 oltas joka tapauksessa saatu. Mutta mistäpäs sen tietää, koska tässä vaiheessa auringonpilkut siis olivat jo meitä vastaan ja tuomarin mielestä lumet olivat voittajaluokan koirakoille liian iso häiriö, ja päätti uusia liikkeen. Viimeisenä. Eli mepä sitten tehtäsiiin ekana voittajaluokka putkeen ja siitä suoraan paikkamakuuseen. Mahtavaa. Voitte vaan arvata minkä verran vitutti? Toki. Aina voi kouluttaa koiran paremmin. Niinpä. Ja nyt on siis tuo liikkurointi otettava vaikka ST1 pihassa jotta saadaan homma pakettiin ja koira varmaksi mitä tapahtuu. Ja tässäpä sitten se eka paikkamakuu:



Ja koska Pieksämäellä näköjään tehdään liikkeet aina samassa lomakejärjestyksessä, niin tässäpä ne omien ajatusten kera:

Seuraaminen 9. Koiran tunnetila täysin erilainen kuin mitä viime kokeessa. Täysin. Itse kämmäsin yhden täyskäännöksen, kun näkee että nyt ollaan Lystin kanssa sitä alettu harjoittelemaan toisella tavalla. Oikeesti? Me ollan kyllä Lilyn kanssa aika samanlaiset. Aina pitää tehdä samoin :D Peruutuksessa olin todella iloinen että korjasi väärin lähdön, ja teki liikkeen lopuun oikein hyvin. Teki mieli palkata jo tuossa :D Nyt onnistuin liikkeiden välissä, ja en kiinnittänyt liikkuriin ja tuomariin mitään huomiota, vaan palkkasin koiran kunnolla. Ja tämähän näkyi heti seuraavassa liikkeessä.

Istu/Maahanmeno 9,5. Jäävät hyvät, seuraaminen oikein hyvää, joten olin erittäin tyytyväinen. Taso sama kuin treenissä, ja siihen pitää olla tyytyväinen!

Luoksetulo ja pysäytys seisomaan 8,5. No ja perkele. Jos edellisessä liikkeessä istuttaa koiran törpön päälle, menee siitä sekaisin ja unohtaa pallata koiran, niin jännä, että se näkyy seuraavassa liikkeessä? Mutta pysähtyihän se huomattavasti nopeammin kuin viimeksi ja luoksetulo oli hyvä.

Ruutu 9. Eiköhän se tuomari kuullut tuota toista käskyä? Mutta siis koska treeneissä meni vituiks ruutu, näkyi se nyt kisassakin. Muutenhan tuossa ei ollut mitään vikaa. Tosi hyvä, ja Lilymäinen suoritus.

Ohjattu noutaminen 8. No paljon parempi kuin viimeksi. Korrien neuvot todellakin auttoivat tähän liikkeeseen. Aivan älyttömän hienoa!

Tunnistusnouto 5. Ihan oikeesti noi liikkurin kommentit tossa liikkeessä. Mie en kestä. Kun muutenkin on todella herkkä liike meille, niin tollanen ei kyllä auta yhtään. Koira ihan selkeästi kuunteli sen juttuja. Perkele. Ja koska ei ole muutenkaan varma, niin tuli sitten epävarmaksi ja sehän taas kerran näkyi suorituksessa. teki mieli hirttää liikkuri. Nyt täytyy tuollaisen jälkeen muistaa ihan kunnolla kehua koiraa. Huomasi että tässä meni miulla kuppi nurin.

Kauko-ohjaus 9. Pieni pyllyn hyppäys lopussa, muuten oon kyllä tosi tyytyväinen näihin. Ja nyt taas hyvä fiilis näkyy. Koira varmaan jo tietää että kohta tää loppuu?

Metalliesineen noutaminen esteen yli hypäten 9. Ja mitä tekee liikkuri? Unohtaa että tälläinenkin liike olisi vielä liikkuroitavana. Oikeesti. Ei hyvä päivä. Onneksi oli metalli, joka on Lilylle varma liike ja se ei ahdistu siinä odottamisesta. Ja kapula oli muuten sitten aivan jääkylmä, oli koko päivän ollut tossa pöydällä.

Kokonaisvaikutus 10. No olihan se oikeasti jo tekemisen näköistä.

Ja uusi paikkamakuu 8 koska meni ennen aikojaan maahan. Ja miun lelu, jonka olin varannut välipalkaksi oli sitten toisen koiran vieressä ja eihän me sitä sieltä lähdetty hakemaan, niin tässä siis vaan sosiaalinen palkka ja eikun paikkamakuuseen. Todella reilua koiralle.

Koesuorituksen kesto yli 16minuuttia. Aika reilua koiralle, eikö? On se kyllä uskomaton että jaksaa koko tuon ajan puurtaa!!! Ja siis tuohon ei ole otettu mukaan sitä toista paikkamakuuta.

Nyt olin tyytyväinen koiran tekemiseen, oli paljon parempaa kun viime kokeessa. Ja samalla älysin että enpä muuten ole sitten julkaissut viime kokeen kirjoitusta. Voihan hitto! No julkaistaan se nyt sitten samalla, niin näette eron. Koska siitäkin on video :D

Mutta siis nyt se olisi eka ykköstulos voittajasta saatu. Aika huikeeta.


Kadonnut tokokoe

Kadonnut siksi, että en ollut muistanut tätä sitten julkaista. Mahtavaa.

Eli paikkamakuu. No katsokaa video. Aivan kauheeta. Kyllä tässä jos missä ohjaajaa säälittää koira. 5 saatiin, mutta voihan hyvä hirvitys.


Seuraaminen 8. Harmillisesti kuvaaja ei ollut kuvannut kun lopun, mutta siis pakka levisi viimeistään siinä vaiheessa kun liikkuri liikkuroi vanhoilla säännöillä ja siellä tuli paikallaan kääntyminen. Ja koska mie en oo sitä opettanut koiralle ja Lily tasan tiesi että nyt meni mönkään, niin toi loppukin oli aika kauheeta. En myöskään saanut selvää liikkurin muminasta, joten tein myös muutaman liikkeen väärin. Joten ihme että saatiin edes 8! Kyllä kummankin pakka oli niin sekaisin, sekä koiran että ohjaajan!



Seiso/istu/maahan 9. No joo, hidashan se on, ja miun käskyissä näkyy vielä tuo seuraamisen leviäminen, mutta tekee niinkuin pitää. Eikä Lily ikinä tee nopeasti jääviä. 

Luoksetulo 6. Omistaja edelleen kuutamolla, en huomioinut koiraa tarpeeksi liikeiden välissä, joten koirakin kuutamolla. Positiivista oli, että hyvä eteentulo ja perusasento. 

Ruutu 9. No se meni kyllä hyvin. Paitsi että mitä hittoa mie teen tuolla miun kädellä kun kutsun koiran seuraamaan??? Uskomatonta.

Ohjattu 6. Nyt melkein pitää jo laittaa äänet pois koneesta, niin paljon alkaa tulla ääntä. Tässä vaiheessa itselläkin alkaa kyllä olla aivan pohja lähellä. Kadotaan koko ajan vaan kauemmas toisistamme. Ja hidas liikkuri ei muuten näköjään helpota meidän panikointia. PS. Katsoin niin yli minuutti meni ennen kun koiran kanssa lähdettiin liikkeelle. 

Tunnari 9. Voihan perkele. Liikkuri unohti ottaa kapulat mukaan. Ja sehän oli sitten siinä. Toki, tuollaistakin kai sitten pitäisi älytä treenata? Ja koiran pitäisi vaan pysyä tuossa sivulla ja valmiina liikkeeseen? No kiitos tuomarin, saimme siis uusia liikkeen ja siitä 9, mutta eipä autanut minun eikä koiran olotilaan yhtään tuollainen. 



No tässä seuraavassa sitten se uusittu tunnari ja kaukot, joista saatiin 9. Ne se kyllä osaa. Ja metalli 8, olihan se hieman haluton. Tässä vaiheessa oli aivan sama, kunhan päästiin pois kentältä. Ihan karmea olo. 



Kokonaisvaikutelma 7. Omasta mielestä 0 :D

Mutta oikeesti, pakko on etsiä myös hyviä puolia. Se oli kuitenkin melkein ykköstulos. Vaikka kaikki vastustikin, koira olisi voinut tehdä vielä huomattavan paljon huonommin. Ja sitä paitsi, huomenna on Korrien koulutus, olen aivan varma että saadaan apuja siihen, kuinka tuota mielentilaa saadaan parennettua. Sekä ohjaajalla että koiralla :D

tiistai 14. maaliskuuta 2017

Voihan ylimääräinen silmäpari

Facebookin tokoryhmässä ihmeteltiin miksi tokon liikkeisiin on ryhmäpaikkamakuu tehty niin, että siihen on pakko saada treenikaverit käskyttämään jotta koira ei sekoa toisista käskyistä. Luin mielenkiinnolla kommentteja ja mietin, että mitä kaikkea menee vikaan kun ohjaaja miettii että kaiken muun voi yksin treenata kisavalmiiksi. Ja että miksi sitten edes treenata, jos ei se seura miellytä? 



Lystin elämänasenne. Täysillä.

Olenko mie jotenkin outo, kun miusta treenaamiseen kuuluu juuri se porukka? Se yhteisöllisyys ja vertaistuki, ja ne silmät jotka näkevät niin paljon paremmin kuin peili? Koska tasaisin väliajoin törmää näihin ihmisiin jotka eivät ryhmää tarvitse. Tai joille on ihan sama kenen kanssa trenaavat, eikä edes haittaa vaikka se porukka vaihtuisi joka kerta. Siksi minä kuulun yhdistyksiin, että saan sen porukan ympärilleni. 

Kokojärjestys?

Koska olisihan sitä voinut treenata yksin, lenkkeillä yksin, ja käydä kokeissa yksin. Mutta mitäs hauskaa siinä nyt sitten olisi? Aivan loistava esimerkki viime viikolta. Olimme treenaamassa sitä surullisen kuuluisaa tunnaria. Liikettä, joka ollaan mitä oudoimpien juttujen takia Lilyn kanssa aloitettu uudestaan varmaan kymmenen kertaa. Ja nyt siis olimme taas kerran siinä pisteessä että mikään ei onnistu. Koira on kuin ei olisi ikinä kuulutkaan koko käskystä, saatikka että olisi ikinä tiennyt, mikä koko liikkeen idea on. Ja sehän on aina aivan huikeata todeta asia viikko ennen kisoja. Ja sitten Soile sanoo että siun koirahan paineistuu siitä että käännyt ympäri. Onko se pakko kääntyä? No eikun sääntökirja käteen ja katsomaa. Pakko on kääntyä, mutta sen voi tehdä koiran kanssa. Ja avot, ongelma on ratkaistu? No siltä se nyt ainakin näyttää. Koska koiran ilme muuttui heti. Oisit heti tän älynnyt!


Liike on vielä aika herkillä, ihan selkeästi Lily ei vielä ole täysin varma mitä tehdä, mutta nyt täytyy siis kokeenomainen tapa toimia tehdä selväksi, jotta tulee se Lilyn niin rakastama rutiini tähänkin liikkeeseen. 
Kaunis neito

Ja olisinko tätä ymmärtänyt ilman treeniporukkaa? No en todellakaan! No entäs sitten nää tylsät yksin lenkkeilyt? Tai siis enhän mie oo yksin, onhan miulla koirat. Jep jep. Katsokaa nyt kuinka onnellia koiratkin ovat kun pääsevät kimppalenkeille! Jopa Lily. Vaikka oli ihan uusi koira mukana. Kiitos Anni kuvista, nää on aivan huikeita! Ja kiitos lenkkiseurasta, ehdottomasti otetaan uudelleen!

Mitäpä tähän sitten sanoisi? Muuten ootte terveinä olleet?

Mutta minusta treenaamiseen kuuluu myös sitoutuminen. Se on oikeasti ehkä se ongelmallisin asia treenaamisessa. Koska paljon löytyy niitä ihmisiä jotka haluaa sitä, haluaa tätä. Mutta sitten kun kysytään että no sitoudutko tulemaan paikalle kolmena tiistaina peräkkäin, niin se onkin ongelma. Koska ei vaan pystytä lupaamaan. Eikö sitten koeta asiaa niin tärkeäksi? Ollaanko vaan sellaisia persoonia? Vai onko se vaan sitä että nykyihmiset eivät vaan tahdo sitoa itseään mihinkään? Pitää aina olla avoin uusille ehdotuksille. Jos en lupaa ihan varmaksi, niin sitten voinkin paremman tarjouksen tullessa lähteä kävelemään? Koska enhän mie ollut luvannut. 

Tää on vaan ihan paras, 

Mutta tiedättekö että jos aiotte pitkälle harrastuksissa, pitäisi alkaa lupaamaan. Pitäisi alkaa sitoutumaan. Vai tarvitseeko sittenkään? Pitäisiköhän miunkin kokeilla, vaikka kuukauden ajan, sitä, että en laita mitään ylös kalenteriin. Päätän vasta viimeisellä hetkellä kiinnostaako minua lähteä mihinkään. Ja ilmoittaa vasta vartti treenien jälkeen että en muuten jaksanutkaan lähteä. Ja olla pyytämättä asiaa anteeksi. Koska miehän voin tehdä just niinkun minua huvittaa? Ja lopettaa se treenien pyytäminen ja järkkäily? Odottaa että jospa se kuuluisa Joku järjestäisikin ne treeenit, mielellään miun takapihalla. Ja kouluttaisi miun koiran. Ja mielellään myös kisaisi sillä? 

Elämä on ihanaa kun on ystäviä!

Mutta enhän mie niin tekisi. Ei vaan pystyisi. Ja sitäpaitsi miusta on aivan ihana kouluttaa koiraa. Paitsi silloin kun mikään ei mene putkeen. Mie oon jo alkanut jopa ihan aavistuksen tykkäämään kisaamisesta. Ja pikkuhiljaa olen jopa saanut ympärilleni ihmisiä, jotka oikeasti suhtautuvat melkein yhtä vakavasti tähän hommaan kun mie. Joten ehkäpä tästä taas noustaan, ja tiiättekö mikä on ihaninta? Ei tarvii enää heijastinliiviä ja otsavaloa aamulla! Joten nyt otan ton Lilyn ilmeen ja lähden innoissani taas treenaamaan, koska se on kivaa, miulla on aivan huippuporukka jonka kanssa tahkotaan noita tokon kiemuroita ja sit se ois taas lauantaina päivä, jolloin käydään katsomassa kuinka sitä koiraa oltiikaan koulutettu ;)

Ja kuvat ovat siis Anni Raskin ottamia, kiitos!

maanantai 6. maaliskuuta 2017

10 vuotta koiramaista eloa takana!

10 vuotta sitten heräsin täysin normaaliin aamuun. En todellakaan tiennyt, että juuri se aamu tulisi muuttamaan elämääni aivan mielettömän paljon. En nimittäin tiennyt että Kemissä oli syntynyt pieni punainen poika. Tuo pieni punainen poika tulisi viemään minun sydämeni, rikkomaan sen ja tuomaan siihen täysin uusia palasia. Mutta toisaalta 7 vuotta sitten heräsin aamuun hyvin odottavin tunnelmin. Kellon soidessa ei muuten nukuttanut yhtään. Sillä olimme sopineet menevämme Lempäälään katsomaan pientä kodinvaihtajatyttöä. Josta ehkä olisi meille uudeksi perheenjäseneksi. 



Mutta että kymmenen vuotta?!? Uskomatonta että siitä on jo niin pitkä aika! En kyllä olisi ikinä voinut uskoa miten paljon yksi "vain" koira tulee muuttamaan elämää. Koska senhän piti tulla ihan vaan lenkkikaveriksi. Ei miksikään muuksi. Koska enhän edes tiennyt muusta? En tiennyt, että sen karvapallon myötä saisin ihania ystäviä, itkisin monet kyyneleet, nauraisin monet naurut. Saisin monet arvet, toiset näkyviä ja toiset näkymättömiä. Joutuisin ostamaan lenkkikengät. Makaamaan metsässä ötököiden syötävänä. Käymään sairaalassa ottamassa tikkejä. Makaamaan sängyssä uskaltamatta liikahtaa, koska se tuhisee nukkuessaan niin söpösti ja siitä tulee ihanaa tuoksua kun se on onnellinen. Ja sitten kolmen ja puolen vuoden päästä tekemään sen päätöksen jota en toivoisi kenenkään koiranomistajan joutuvan tekemään. Sen viimeisen, sen joka särkee sydämen lopullisesti. 


Tekisinkö sitten toisin? Entäs jos en olisikaan valinnut juuri tuota pientä punaista? Tai siis entäs jos se ei olisikaan ollut juuri tuo pieni punainen joka minut valitsi? Entäs jos olisinkin tiennyt kaikki ne lohduttomat yöt jotka joutuisin itkemään tuon pienen punaisen takia? Kyyneleet joita itken tälläkin hetkellä kun tätä kirjoitan? Olisinko tehnyt toisin? No en tietenkään. Koska omalla erikoisella tavalla Wallu oli uskomaton persoona. 


Ja olisiko ollut vaan järkevää unohtaa se pieni bluemerle eriparisilmillä, se jonka elämästä en tiennyt mitään? Josta tiesin ainoastaan sen, että se oli yrittänyt tappaa talon muut koirat. Ja että se on Moonan siskontytär? Kuka täysjärkinen lähtee edes katsomaan tuollaista koiraa? Saatikka ottaa sen sillä hetkellä sydämeensä, kun näkee ensimmäistä kertaa? Koska tottahan sekin on, että siinä illalla kotiin ajaessa mietin, että olikohan tämä ihan järkevää? 


Mutta olihan se. Koska Lily taas on opettanut minulle täysin uusia asioita. Lilyn kautta olen saanut ihan toisenlaisia ystäviä, ja oppinut millaista on koiran täysin pyyteetön rakkaus ja täydellinen luotto. 



Mutta silti on ihan uskomatonta, että tästä on jo kymmenen vuotta. Niin pitkä aika että sen jo melkein unohtaa. Sillä niinhän siinä käy, Sitä unohtaa asiat. Ei enää itke niin paljoa, arvet on jo melkein kadonneet, tuoksu on jo hiipunut mielestä. 


Mutta tänään me juhlimme Lilyn ja Lystin kanssa! Ei enää itkuja, vaan naurua, herkkuja ja erikoisrapsutuksia, eikös vaan?

Onnea myös tätä kautta Raita, Viivi, Wendy ja Onni, jotka saatte vielä omistajien kanssa touhuta! Onnea myös muut sisarukset siellä taivaan lampaita paimentaessa!

torstai 2. maaliskuuta 2017

Onko elämää haasteen jälkeen?

Olipas uskomatonta huomata kuinka moni ihminen kävi lukemassa blogiani kuvahaasteen aikana! Oli mielenkiintoista huomata, että en ole yksin ajatusteni kanssa, ja vaikka en pidä itseäni mitenkään erikoisen hyvänä kirjoittajana, niin sanat taisivat kuitenkin osua ja upota? Ja hei! Saatiin yksi uusi jäsen meidän hallitukseen, joka kyllä sanoi että uskaltaakohan tuota kun oli lukenut kirjoitukseni yhdistystoiminnasta :D No mutta uskalti silti, ja onpas aivan mahtavaa!

Ja koska nyt alkoi tämä ihana kevään vuosikokousrumba, alkoi myöskin Vuoden koira-rumba. Ja onhan se tiedättekö aivan mahtavaa, kun kovasta työstä saa myös palkkion tällä lailla. Vaikka tiedän että kaikki eivät näitä palkintoja arvosta millään lailla. Itse olen aina osallistunut näihin kisoihin, ja kannustanut muitakin osallistumaan! Ja täytyy sanoa että tänä vuonna kyllä kirjaimellisesti putsasimme pöydän. Ihan huikea tunne myös siksi, että voitettiin monta todella hyvää koirakkoa, ja jopa ihan jännitti saadaanko me palkintoja. Mutta saatiinhan me :D


Tässä ensimmäisen, eli Josepan vuosikokouksen saalis. Kennelpiirin ja yhdistyksen muistamiset valioitumisesta, sekä Metsien malja (Palkinto on tarkoitettu pk-kokeiden haku-, jälki- ja etsintäkoirille, sekä palveluskoirien SM- kilpailuissa kilpailleille koirakoille. Koetulosten yhteenlaskettu pistemäärä ratkaisee) ja Maten malja (Jaetaan palveluskoirien koe- ja näyttelytulosten perusteella. Vähimmäisvaatimus on 2 x vähintään 2. palkinto palveluskoirakokeessa ja 2 x vähintään arvosana hyvä (H) näyttelyistä.) Huomasin muuten samalla että Lily se on voittanut kaikki palkinnot Josepalla johon meillä on ollut mahdollisuus. Osan pariinkin kertaan. Aika uskomatonta!

Nyt jäämme odottamaan seuraavia vuosikokouksia, ja niistä sitten myöhemmin. Mutta silti: Nämä palkinnot kertovat taas siitä, että jotain me ollaan tehty oikein. Ja enäähän me ei noita palkintoja sitten saada, koska ensi vuonna ei ole "kun" EK-kisat edessä. Joten nautitaan nyt tästä viimeisestä vuodesta jolloin nuo pystit meillä majailevat.

perjantai 17. helmikuuta 2017

Kahdeksan päivän kuvahaaste 8/8

Rakkaudesta koiraurheiluun, yhdistystoiminta

Näinhän se menee, eikös? Koska pitäähän sitä sillä pennulla olla vapaapäiviä. Ei joka päivä voi treenata? Ja silloin omistaja voi tehdä ihan mitä haluaa. Nauttia kesäpäivästä, ottaa aurinkoa, käydä pitkällä lenkillä, nauttia vaikka elokuvista kavereiden kanssa. Syödä romanttisesti rakkaan kanssa kynttilänvalossa...

Ja sitten sanot KYLLÄ. Tuo maaginen sano. Melkein sama asia kuin TAHDON. Voin minä lähteä vuosikokoukseen, kun on niin tärkeä asia josta ääneestää. Vaikka en asiasta ymmärrä mitään. Mutta tärkeä se on. Ja hetken päästä huomaat esitteleväsi itsesi kaikelle kansalle. "Hei olen Mari, Joensuusta. Minulla on nyt ollut vajaan vuoden aussie...". Ja sitten se on myöhäistä. Olet sanonut KYLLÄ. Sen jälkeen et ole enää Mari Joensuusa, vaan olet Mari, hallituksen jäsen Joensuusta. ”Sinulla on oikeus vaieta. Kaikkea sanomaasi voidaan käyttää oikeudessa todisteena sinua vastaan. Sinulla on oikeus asianajajaan, joka voi olla läsnä kuulustelujen aikana. Jos sinulla ei ole varaa asianajajaan, sellainen voidaan osoittaa sinulle. Oletko ymmärtänyt oikeutesi?”

Eli hei kaikki, olen Mari, nykyään Liperissä asuva koiraharrastaja. Kirjoitan tätä blogia henkilökohtaisten ajatusteni kertomiseen, eikä tämä edusta Australianpaimenkoirat Ry:n tai Joensuun Seudun Palveluskoirat Ry:n virallista kantaa.


Ne jotka eivät ole olleet ikinä koirayhdistystoiminnassa mukana, ajattelevat nyt että ihan oikeesti. Ei kai tässä asianajajaa tarvita. Mutta miettikääpä hetki. Minä olen ollut vuodesta 2008 Australianpaimenkoirien hallituksessa. Olen niiden rahastonhoitaja. Olen toiminut pentuvälittäjänä. Olen ollut jalostustoimikunnassa. Olen Josepan hallituksessa, olen toiminut sen yhdistyksen koulutustoimikunnassa. Olen sen yhdistyksen rahastonhoitaja. Varapuheenjohtaja. Kohta kymmenen vuoden ajan olen ollut niin sekopäähullu, että olen katsellut tätä touhua. Ja ihmiset muuten ihan oikeasti haastavat nykyään yhdistyksiä oikeuteen. Minullakin oli jossain vaiheessa puhelimen muistissa Kennelliiton asianajajan numero. Kysykää vaan belggariyhdistykseltä jos ette usko.

Koska on olemassa YHDISTYS, jolta voi vaatia vaikka mitä. Sillä 30€ jäsenmaksulla ollaan oikeutettu ilmaisiin koulutuksiin, luentoihin, lehteen ja mielellään vielä omalla takapihalla voisi tapahtua tämä kaikki. Itse odotetaan vaan kädet ristissä että kohta se YHDISTYS tulee kouluttamaan sesseni. Koska se on yhdistyksen tehtävä. Ainut mitä minun täytyy asiassa tehdä, on aukoa päätäni somessa. Varsinkin jos juuri se koulutus johon olisin halunnut, järjestetään sellaisena päivänä kun en millään pääse paikalle. Ja matkaakin on. Ja jumaliste, uskomattominta on se, että en saa sitä ilmaiseksi. Perkele pitäkää tunkkinne, minä eroan yhdistyksestä, ihan paskaa toimintaa. Menen toisen yhdistyksen koulutukseen, vaikka se onkin samanhintainen ja siellä ei ole yhtään aussieihmistä. Koska perkele kyllä yhdistyksen olisi pitänyt hoitaa asia paremmin. Puhumattakaan talkoopisteistä. En varmasti tee yhtään pistettä.


Mutta nyt kerron teille asian, joka ehkä on aika kauheata kuulla, voi järkyttää elämäänne ja ehkä jopa laittaa miettimään asioita ihan uudelta kantilta. Ja jos ihan hurjiksi ruvetaan, saa teidät sanomaan KYLLÄ. Nimittäin ei ole maagista yhdistystä. On sen yhdistyksen hallitus, joka on aivan täystyöllistetty. Siellä toimivat ihmiset eivät saa palkkaa, vaan tekevät koko homman ainoastaan rakkaudesta koiraurheiluun. Ja tässä hommassa on edelleen 70-lukuiset palkkausmetodit, eli jos et saanut turpaasi, teit asian hyvin. Ja sitten, jos oikein hallitusta on lykästänyt, on olemassa toimikuntia. Ja niissäkin, tiedättekö, on niitä ihmisiä jotka nekään eivät saa palkkaa. Ja niilläkin on samanlaiset palkkausmetodit käytössä.

Ja siinä vaiheessa kun sinä huudat naama puanisena somessa että yhdistys on paska, niin minäpä kerron sinulle kuinka helppoa on järjestää noita tapahtumia. Otetaan lempitapahtumani, MH-kuvaus. Ekana vaihdan n. vuotta, puoltatoista ennen sähköpostia kuvaajien ja TO:n kanssa, että saan ajan varattua. Sitten selvitän, missä saadaan järjestettyä kuvaus. Itse toki toimin tapahtumassa koetoimitsijana, koska eihän siihen nyt muita saa houkuteltua. Eikä kenelläkään muulla ole sitä pätevyyttä (Paitsi nyt Virpillä, hienoa!). No sen jälkeen alkaa se kymmenien sähköpostien ja puheluiden rumba, koska tarvitaanhan sinne myös ne työntekijät. Ja ne pitää varata hyvissä ajoin, että varamasti siulla on se porukka kasassa ennen kun ilmot alkavat. No sitten tulee se päivä, kun Virkku sanoo pim, ja ilmo aukeaa. Saat kymmeneltä illalla soittoja "mmmm... oon vähän kännissä, mutta sesse, se pitää kuvata". Yrität selittää että tämä on nyt etusijalla rotikoille ja kerrot että se siun sekarotuinen ei nyt ikävä kyllä pääse tähän. Ja näitä puheluita, sähköposteista puhumattakaan, tulee paljon. Joskus laskin sähköpostit. Olin yhden MH:n takia laittanut 146 sähköpostia.


No sitten tulee se viikko ennen tapahtumaa, kun pitää käydä kaupassa, etsiä toimihenkilön varalle joku, kun häntä ei huvittanutkaan tulla, etsinyt kolmen koiran tilalle uudet koirat koska he olivat jo käyneet MH:ssa eivätkä olleet muistaneet ilmoittaa asiasta. Mutta toki jakoivat vittuilla huolella ja kunnolla kun kehtasin sanoa, että en palauta rahoja. Ja sen jälkeen etsit ympäri kyliä panoksia, kaikki tavarat mitä tarvitaan, menet paikan päälle leikkaamaan nurmikon ja vietät käytännöllisesti katsoen koko viikon jokaisen vapaan hetken Mervin kanssa järjestäen tapahtumaa. Ja lauantaina huomaat että on luvannut koko viikonlopuksi vesisadetta, ja koska et ole saanut peruneiden toimihenkilöiden tilalle yhtään ketään, joudut itse jouksemaan aivan koko päivän hommissa. Ja toki sama sunnuntaina. Ja sitten tietenkin joku myöhästyy ja tuolla alkoi juoksut ja mietit että missä helvetin välissä kerkeän mitään uusia koiria tänne enää saamaan? Ja sitten kun tapahtuma on ohi, juokset seuraavan viikon palauttamassa kaikkia lainaamiasi tavaroita. Ja pahimillaan olet saanut jonkun koiran hampaat kylkeesi ja vielä maksat siitä, että käyt lääkärillä hakemassa antibiootit. Niin tämän kaiken jälkeen keskiviikkona joku kirjoittaa somessa että yhdistys voisi kyllä järjestää MH-kuvauksia useammin, ja että eikö se voisi olla ilmainen jäsenille? Niin kyllä siinä vaiheessa tekisi mieli ottaa sinko ja pamauttaa tuon henkilön näppis kuuta kiertävälle radalle. Koska on se TODELLA jännä, että minä nykyään suostun järjestämään ainoastaan yhden MH-kuvauksen per vuosi. Viime vuonna järjestin vielä PK-kokeen, nyt en aio sitä tehdä.

Mutta miksi sinä, joka siellä vittuilet että yhdistys ei sitä ja tätä, voisi tulla tähän maagiseen yhdistykseen ja kokeilla järjestää jotain tapahtumaa? Tulla miettimään sitä budjettia kun eihän se yhdistys voi ihan joka vuosi miinuksellakaan pyöriä, tai vaikka vaan tulla auttamaan JTO:n taulukoiden kanssa? Epäilen että sen jälkeen et muuten enää vittuilisi. Yhtään. J ajos et osaa, me kyllä opetamme. Mielellämme. Siitä ei jää kiinni.


Mutta miksi hitossa mie sitten olen tässä hommassa mukana? Miksi mie en ota aurinkoa kauniina kesäpäivänä tai mene Jarnon kanssa romanttisesti syömään? No teenhän mitä niitäkin asioita, mutta suurin syy on se että olen aina ajatellut, että älä valita, tee. Vaikka valitankin paljon ;) Olen saanut näistä yhdistystouhuista ihan älyttömän monta kaveria, muutaman ystävänkin. Ja hitto miten ihanaa se on kun sen raskaan lauantain jälkeen istutaan koko porukka sohvalla, ollaan saatu märät vaatteet pois ja ruvetaan puhumaan paskaa. Aivan ihanaa. Tai se, kun huomaa, että kyllä tässä saatiinkin jotain aikaan, meidän rodulla on nyt voimassa oleva PEVISA ja JTO. Onhan ne oikeasti huikeita hetkiä. Tai ihan yksinkertaisemmillaan sellainen, että kun entinen koulutuskenttä on niin paska, ettet uskalla treenata koiraa siellä, hoidat yhdistykselle uuden kentän. Saat siitä itsekkin aika suuren edun.

Ja nyt täytyy sanoa, että olen niin ylpeä, että viimeisen vuoden aikana on ollut todellakin niitä hulluja, jotka ovat sanoneet KYLLÄ, ja tulleet auttamaan. Esimerkkinä aussieyhdistyksen agilitytoimikunta, jota ei ole useampaan vuoteen ollut. Niin nytpä on. Ja ne ihmiset on vieläpä niin hulluja että aikovat järjestää tapahtumia. Voitteko uskoa? Ja muutamalla someviestillä ja puhelinsoitolla miulla on auttajat JTO:n kanssa, ja miun ei tarvitsekkaan tehdä kaikkea sen pienen pienen hallituksen kanssa. Vielä kun Josepassakin herättäisiin tähän asiaan, eikä vaan puhuttaisi kuinka paska meidän yhdistys on.

Koska tiedättekö mitä? Yhdistys on tasan niin paska kun sen JÄSENET ovat. Miettikääs sitä. 

Ja sitten jos teille nyt tuli halu päästä seuraamaan tätä huikeaa jännitysnäytelmää nimeltä vuosikokous, ja päästä vaikuttamaan asioihin, niin teillä on mahdollisuus 27.2 klo 18:00 Islolla tulla Josepan vuosikokoukseen ja Australianpaimenkoirien vuosikokousta pääsee taas seuraamaan Klaukkalaan 19.3 klo 12:00. Että tervetuloa vaan paikalle!

torstai 16. helmikuuta 2017

Kahdeksan päivän kuvahaaste 7/8

SM, todellinen sadomasokistin unelma? KVA, käy vaan siihen? TVA, täydellinen valioarvo?

Eikun miten se menikään? No nyt kun sinne kisoihin ollaan sitten päästy ja ollaan saatu maagiset TK1 ja JK1, niin kyllähän siinä pientä ihmistä alkaa hymyilyttämään. Ei tiedättekö haitannut yhtään että olin aivan läpimärkä, kylmi niin paljon että sormet olivat siniset ja kotona ei ollut ketään joka olisi laittanut edes saunan päälle. Koska me oltiin pystytty siihen, elämän ekaan jälkikokeeseen, ja vieläpä saatu se läpi! Vaikkakin koira kävi Lilyn päälle kättelyssä ja auringonpilkut tosiaan päättivät järjestää tuon kaatosateen, niin voi että sitä oltiin upeita. Ja oltiinhan sitä. Koira joka ei ekaan vuoteen laittanut ollenkaan nenää maahan, ja jolle piti opettamalla opettaa moiden harrastus. Ei ollut synnynnäistä nenää tällä neidolla. Koska ukkojen etsiminen oli vaan niin paljon hauskempaa. Mutta kun minua ei olisi tässä vaiheessa juuri vähempää mikään haku voinut kiinnostaa, niin mitäpä sitä koiraa kuuntelemaan lajivalinnan kanssa?
 Tähän törmään nykypäivänä useastikin, että ohjaaja päättää koiralle täysin epäsopivan lajin, tai klassikkoesimerkkinä päättää että koirasta tulee haukkuva. Sillä hetkellä kun se on vielä pilkkeenä isin silmäkulmassa. Koska haukkua sen pitää. Rullailmaisu on niin vaivalloista. Ja sitten ne näytölle juoksemiset. Eihän sitä nyt juosta jaksa. Tai pakotetaan se koira kepin edessä maahan sinne risukkoon. Aivan huikeaa.

Minäkin halusin haukkuvan. Miettikää kuinka hienoa se olisi ollut kuulla kuinka metsä raikaa ja sitten minä kävelen auringonpaisteessa paikalle ja totean, ah, kappas, koirani on löytänyt maalimiehen. Verrattuna siihen oikeaan kisatilanteeseen, missä rullakoiran kanssa juostaan henki pihisten ja hiki silmille tippuen 32 asteen helteessä sellaisen ryteikön läpi että naama on kaksi viikkoa ruvella ja sydän pamppaillen toivotaan että koira ei ihan 300m olisi juoksuttamassa. Aloituspisteestä. Mutta sitten tuli Janne ja näytti minulle, että ei tuosta siun sessestä ole haukkumaan vierasta. Varsinkaan miestä. Eikä siitä olisi ollut. Siinä sentäs kuuntelin vanhempaa ja viisaampaa?

No mutta sittenhän kun olin saanut nuo kirjainyhdistelmät, niin mopohan lähti täysin käsistä. Koska kyllähän sitä nyt tiedetään sitten kaikesta kaikki, osataan kouluttaa paremmin kun kukaan muu ja seuraavana on toi maaginen KVA ihan tuosta noin vaan saatavissa. Koska eihän se ole kun käydä kisoissa ja hakea koularit. Eikös? 19.6. 2012 saatiin JK1. 12.11.2011 oltiin saatu TK1. Mutta kyllä se pahin kutka katoaa kun soitat kisoihin puoli tuntia kuullaksesi että olet varasijalla 62. No mutta kerkeäähän siinä sitten kouluttamaan sesseään. Ja niinpä sitten 1.9.2012 saatiin se maaginen JK2. Ja voin sanoa, että sen jälkeenhän sitä tuntui että ens kesänä sitten valiobileet, ja varsinkaan sitten kukaan ei osaa paremmin kun myö.

Sitten se märkä rätti iskee naamalle. Lieksassa 63 pistettä tottiksesta? Ja mie kun olin ihan varma että me tullaan voittamaan. Muistan tuosta kisasta sen että se oli kauheaa. Ja vielä se, että olin ilmoittanut koiran kahdelle päivälle. Koska mehän käydään vaan hakemassa ne tulokset ja sit ens kesänä ei tarvi kun hakea se yksi tulos. Eikö niin? Mutta kyllä tuossa vaiheessa alkoi jo nöyrtyä pahempikin vimma tuloksiin. Aloin ymmärtämään että ehkä tämä ei sitten kuitenkaan ole niin helppoa.

Koska tässä vaiheessa oltiin myös käyty se edellisen kirjoituksen tokokoe, ja suoraan sanoen alkoi muuten ihan oikeasti ahdistamaan. Muutama hyökkäys oli tässä tullut jo Lilyn päälle lisää, ja huutaminen ja piippaminen olivat alkaneet. Voi kun olisin tuossa vaiheessa tiennyt edes puolet siitä mitä nyt tiedän.

 Mutta käytiin me SM-kisoissa! Koska voitteko kuvitella, meidän pyydettiin joukkueeseen mukaan. Olin niin ylpeä ja iloinen (Onneksi kukaan ei tuossa vaiheessa kertonut miulle että päästiin joukkueeseen koska ketään muuta ei saatu siihen suostumaan). Oli niin upeaa olla SM-kisoissa. Ja sehän meni vielä hyvin, saatiin ykköstulos! Enkä edes välittänyt siitä että taas kävi koira päälle, juuri kehään mentäessä. Tuossa vaiheessa aloin salaa unelmoida myös PK-SM kisoista. Mutta eihän me sinne päästäisi, niin hyviä me ei kuitenkaan oltaisi. Ja miten sinne nyt sitten oikeasti uskaltaisi, kaikkien niiden ihmisten arvosteltavaksi? EI, kyllä me pysyttäisiin kotikisoissa ja sillä selvä.

Mutta sitten tuon Lieksan kisan jälkeen alkoi treenaaminen. Päätin että mehän hitto saadaan se JK3. Koska nyt alkoi jo nöyryys tulla kuvioihin mukaan, ja ymmärsin että ehkä se ei kuitenkaan ole niin helppoa. Monestihan sitä kuulee että jälkivalion saa ihan heittämällä, sehän on niin luontaista koirille, tuo nenän käyttö. Jännä homma se vaan on että ei niitä silti hirveästi ole meidänkään rodussa näkynyt. Mutta toki sehän johtuu siitä että kyllähän se koira osaisi, mutta omistaja ei jaksa kykkiä siellä metsässä. Mutta jos se on niin helppoa ja siihen ei tarvita mitään, niin miksi se omistaja ei sitten jaksa kykkiä? Kuitenkin tilastot kertovat että 25 australianpaimenkoiraa on saavuttanut tuon maagisen KVA:n arvon. Näistä sen jäljeltä on saanut 11 koirakkoa, hausta 15 koirakkoa, viestiltä 2 koirakkoa ja EK:sta ainoastaan yksi. Ja toki koska luvut eivät täsmää niin rodusta löytyy yksi koirakko joka on saavuttanut 3 käyttövalion arvoa, ja kaksi koirakkoa jotka ovat saavuttaneet arvon kahdessa lajissa. Niin eikös se nyt näyttäisi siltä että onkin "helpompi" saada hausta koira valioksi kuin jäljeltä, ja että ei se sitten ehkä ollutkaan niin helppoa? Ja anteeksi niitä koiria kohtaan jotka ovat näyttelytulosta vaille valioita, niitä en ole laskenut tähän lukuun mukaan. Luku voi toki muutenkin olla väärin, hitto miten hankala tuolta koiranetistä on saada näitä tietoja, varsinkin kun jokainen hiton afrodite winner on laitettu omakseen mutta meilläpä lukee vaan käyttövalio. Ei sillä ole väliä mistä lajista sen saa. Vai onko sittenkin :D


Mutta miksi sitten toisaalta vähätellään valion arvoa? Uskoisin että suurin osa ihmisistä tekee sen tietämättömyyttään. Juuri niinkuin itsekkin tein. Ei ehkä uskota mikä työ siinä on. Mutta on siinä kolikolla toinenkin puolensa. Nimittäin ihmisryhmä, jota itse inhoan ihan yli kaiken. Tiedättekö sen ihmisen joka kisan jälkeen alkaa kertomaan kuinka vähällä sai koiralleen tuloksen? "No eihän me olla treenattu kun kolme kertaa" tai "tässä nyt on ollu kolmen kuukauden tauko" tms. Nämä ihmiset unohtavat toki kertoa että ovat koiran ensimmäisen kolme vuotta treenanneet täysillä, ja se kolmen kuukauden taukokin on ollut oikeasti kuukausi ja kyllähän siinäkin treenattiin. Miksi vähätellä tuloksensa arvoa? Kyllä mie ainakin oon sanonu että ihan hervittävällä työmäärällä ollaan tähän päästy. Onko se tämä suomalainen juttu? "Eipä myö olla oikein mittään, kunhan tässä vähän puuhastellaan?"

On se leuhka, käy oikein valokuvaamossa koiransa kanssa. Esittelee nyt sitten joka paikassa tuloksiaan. Kattokaa kuinka monta koetta sen piti käydä tuonkin arvon saavuttamiseksi. Miksi ihmeessä se vuodesta toiseen ilmoittautuu sinne SM-kisoihin, eihän se siellä ikinä menesty? Mitä helvettiä se järjestää jotkut juhlat koiransa kunniaksi? Näin ihmiset miusta puhuu. Eikö ole hienoa?

Mutta arvatkaa mitä! Miepä se vaan leveilen tuloksillani, käyn valokuvaamossa, ja ai niin, ilmoitin koirani joka ikiseen vuoden koira kisaan mihin pystyin. Koska mie voin. Mie vaan voin. Ja mie oon niin ylpeä siitä mihin me ollaan päästy. Jarno kysyi hyvin jokin aika sitten kun oli tälläisestä jutusta puhetta "mitäs tuloksia sillä sitten on, että se voi alkaa teitä arvostelemaan?". Ja nyt en sitten todellakaan tarkoita että pitäisin itseäni parempana kuin muita, tai että koirakot jotka eivät ole saaneet yhtä paljon meriittejä, olisivat millään tasolla huonompia, päinvastoin tiedän todella paljon meitä parempia koirakoita joilla ei ole syystä x niitä tuloksia. Mutta ihmiset voisivat hieman miettiä. Vaikka enhän miekään miettinyt. Samoja lauseita miekin toistelin sillon kun sain sen JK2 ja olin urani huipulla. Ehkä vieläkin joidenkin ihmisten kohdalla :D

Ja kyllä minä ymmärrän että me ei tulla ikinä voittamaan SM-kisoja, siellä on niin paljon osaavampia ja taitavampia ihmisiä. Silti me kolme kertaa käytiin siellä, kahdesti jäljellä ja yhdesti haussa. Tänä vuonna kyllä jätetään ne kinkerit väliin. Mutta mie oon ajatellut tuon SM:iin menemisen sillä lailla, että mie ylitän itseni kun sinne menen. Tälläinen jännittäjä ja rutiineihin kangistunut ohjaaja on aivan paskajäykkänä kun joutuu sinne. Joku kouluttaja myyntipuolella joskus puhui lasikatoista ja niiden ylittämisestä, ja noi PK SM-kisat on olleet miulle se lasikatto. Ja kuinka onnellinen olenkaan silloin ollut. Ekoissa kisoissa olin onnellinen kun edes selvittiin tottis läpi. Muistan niin Vessen joka kulki miun veirellä kaaviossa ja hoki: Mari hengitä, hengitä nyt. Ja kuulkaas niin sitä vaan päästiin sekin läpi. Vaikka olikin lyhyt hame. Ja meikkiä. Ja tukka laitettuna. 


Toiset SM-kisat olivat ihan älytön pettymys. Siinä todellakin oli paikka itsetutkiskelulle. Ne kisat opettivat miulle ihan älyttömästi henkisellä puolella. Ja ymmärsin että aina ei vaan nallekarkit mee tasan. Vaikka olisikin hienot kynnet.


Mutta ne kolmannet kisat. Voi herranjumala että mie vieläkin leijun kun ajattelen sitä meidän suoritusta. Sitä tunnetta. Katsokaa nyt noita kuvia!


Koska ekaa kertaa mie todellakin suuresti nautin kisatilanteesta. Se oli vaan niin hienoa! Katsokaa täällä me ollaan. Ja vihdoin, kaiken sen saatananmoisen työn ja tuskan jälkeen, olimme siellä samassa kuplassa koiran kanssa. Eihän sieltä mitään pisteitä tullut ja tuomari haukkui suorituksen aivan täysin, mutta entäs sitten? Ehkä siksikään en enää lähde SM-kisoihin, me ehkä saavutettiin jo kaikki tarvittava noissa kisoissa.

Toinen kisa jonka muistan kyllä aina oli se Kajaanin kisa, jossa saatiin se JK3. Ei ykköstuloksella, mutta se oli JK3. Se oli jotenkin niin uskomatonta. Siinä kiteytyi kaikki se työ ja tuska ja ilot ja surut samalla kertaa. Ja silloin aloin vasta ymmärtämään mitä se on, kun tehdään kisakoiraa. Mitä kaikkea se oikeasti vaatii. Että se ei ole sitä että hyvällä kelillä kerran viikkoon käydään kauniissa metsässä vähän hipattelemassa, ja silloin tällöin tottiskentällä ja avot, ollaan valmiita kokeisiin. Ja jos jollakin se ei vaadi sen enempää, niin olkaa muuten todella onnellisia. Ja miten tärkeää on saada se hyvä treeniryhmä ympärille, ja tuossa vaiheessa jo alkoi myös olemaan niitä kavereita joille soittaa kun kaikki ei menekkään niinkuin oli suunniteltu. Kun oikeasti alkaa tulemaan niitä ongelmia, ja ymmärrät että jos niitä ei ratkaista on kisaura siinä. Ja niinhän meille on monesti sanottu. Ei teistä ole siihen, antakaa jo olla. Hommaa parempi koira. Vaan kyllä se Lily on sellainen luottopakki että eipä tuollaista koiraa tule toista. Vikoineen kaikkineen.

Minun rakas 

Ja sitten hieman kevennystä, eli meidän kisabiisit. Koska ne vaan täytyy olla.

Eli Cheek. JippiKayJei. Tulin voittamaan.
Ja sitten kun ei oikeesti jaksaisi lähteä, ei vaan tahtoisi herätä neljältä aamulla. Sitten kuunnellaan Sami Hedbergin ja Elastisen Jaksaa Jaksaa.
Ja sitten se Lilyn oma biisi. Cheekin Sä huudat. 

"Sä huudat että sä oot hukas ilman mua enkä mä oo kukaan ilman sua"