Osa saattaa tulla hieman kertauksena, mutta ihan itselle ajattelin kirjoittaa asiat muistiin. Eli miehän sanoin viime keväänä et neidistä ei ikinä taida tulla jälkikoiraa. Nyt kuitenkin kevän aikana oon huomannu kuinka se käyttää eri lailla nenää. Paljon maassa ja hyvin intensiivisesti. Joten mikäs siinä, se kyllä sopii miulle! Joten Jarno kehiin ja takapellolle. Ensimmäinen jälki tehtiin niin että joka askelmalla oli namia. Hieman epäröivästi neito lähti, mutta paranti loppua kohden. Namit taisi kiinnostaa enemmän kuin itse jälki, mutta hieman siellä oli nähtävissä ajatustakin. Niin ja siis Lily oli katsomassa kun Jarno teki jäljen.
Toinen jälki tehtiin Hannan kanssa, niin että joka toiselle askelmalle nami ja loppuun keppi. Taas namit jäi suurimmaksi osaksi syömättä ja pyöriminen oli kovaa. Mutta keppi nousi pienen kannustuksen jälkeen! Ja tuli minulle asti :D Tässäkin vielä Lily oli katsomassa noin puolesta välin jälkeä.
Kolmas jälki tehtiin Merjan kanssa, ja koska nuo namit jotenkin häiritsi neitoa, kokeiltiin niin että ekaksi ei ollut namia, sitten oli, sitten ei ja sitten lopuksi keppi. Jotenkin tuntui että ajatus katkesi ja meni hakutreenien puolelle, nenä ei mennyt millään maahan ja kurkki ja kurkotteli vaan. Merjan kanssa asiasta puhuttiin ja päätettiin että nyt oli viimeinen kerta kun koira on katsomassa, jatkossa vaan tuodaan jäljelle.
Ja koska kertaus on opintojen äiti, mentiin seuraavana päivänä Ouluun Satun luo kokeilemaan sanoisiko kolmas kerta samalla viikolla totuuden. Ja sehän sanoi. Nyt täytyy sanoa että aika kokeilumeiningillä mentiin, eli kokeiltiin että josko jätetään kokonaan namit, tallotaan tosi vahvasti ja laitetaan kaksi keppiä. Ja sit nousi hattivattimyrsky ja salamointi oli oikein nähtävissä. Tyyliin "no nyt sie älysit ne namit heittää veks, nyt puhutaan asiaa!". Vauhti oli tosi nätti, nenä pysyi intensiivisesti maassa ja kumpikin keppi nousi nätisti kannustuksella miulle. Jälki oli siis tosi lyhyt, mutta koiralla jäi hyvin selkeä into mennä takaisin metsään.
Nyt annetaan asian muhia pikku päässä ja ensi viikolla kokeillaan uusiksi. Kyllä olen todella tyytyväinen pienen neitoon, miusta ois niiiiiin hienoa päästä taas jälkimetsälle, ja nyt tuntuisi siltä että koirastakin tuntuu samalta. Sillä vaikka minä haluaisinkin siitä jälkikoiraa, en ole todellakaan valmis hakkaamaan päätä puuhun jos koirasta ei siihen ole. Mutta ainakin nyt tuntuu siltä että tuosta pikkuisesta voisi vaikka siihen ollakkin. Innolla odotan :D
Niin ja jäljestä puheen ollen, pääsin Moonan kanssa myös jäljelle. Kyllä se mummo on ihan mahtava! Ei kyllä oo vanha eikä raihnanen kun vetää metsässä. Aikamoista sähellystähän se oli kun en jotenkin osannut noin heittämällä ruveta Moonaa ohjaamaan ja en saanut sitä rauhoiteltua kepeillä tarpeeksi, mutta on se vaan niin <3 <3 <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti