"Lysti ja Tuittu"

"Lysti ja Tuittu"

maanantai 21. elokuuta 2017

SM-kisat Paimiossa

Nyt on lomat ohitse ja pääsee takaisin arkeen. Tein kisan jälkeen päätöksen että en avaa konetta ennen kun lomat on ohitse, sillä täytyy myöntää että täydellinen ajatusten nollaus oli kyllä tarpeen kisojen jälkeen. Sekä minulle että koiralle.

Eläinlääkäri osaa vallan hyvin myös
tälläisen eläimen koivet laittaa kuntoon 
Ja koska Marin reissut menevät aina kun Strömsössä, eli eivät, niin pienet katastrofin ainekset olivat tässäkin näkyvillä. Edellisen viikon perjantaina kävimme kaverin kanssa Matkuksessa, ja sieltä tullessa kotiin syttyi Skodassa moottorin vikavalo. Onneksi on St1, ja sain heti luettua mitä koodi mahtaa merkitä, ja koska miulla oli jo maanantaille autoon muutenkin huolto sovittuna, niin eikun asentajalle ilmoitusta ja maanantaita odottamaan. No maanantaina sain kuulla että hommahan onnistuu, ja tiistaina tulee sitten osaja se saadaan vaihdettua. No hienoa. Tiistai tuli, ja osa vaihdettiin. Ja kun lähdin ajamaan treeneihin, niin valohan syttyi uudelleen kirkkaana ja iloisena. Samalla minun selkä oli siis jumahtanut aivan täysin ja polvikaan ei enää taipunut ollenkaan. Joten treeneissä nähtiin aika mielenkiintoinen "kyllä mä tähän pystyn" hetki, kun jokainen askel koski niin että meinas kyyneleet olla aika lähellä. Mutta onneksi apu oli lähellä, ja ajoin Lilyn eläinlääkärin Soilen luokse, joka laittoi myös minuun muutaman akuneulan. Ja sitten oli selkäkipu poissa. Polvi alkoi seuraavana päivänä toimimaan myös, ja keskiviikkoaamuna vein Skodan toiseen korjaamoon että saadaan vika selville.

Korjaamolla todettiin että edellisellä korjaamolla autoon oli vaihdettu väärä osa, ja tilattiin uusi osa. Minunhan olisi pitänyt olla jo torstaina seitsemän aikaan menossa kohti Paimiota. No eihän se auttanut kun siirtää aikataulua ja mennä kiltisti kahdeksalta korjaamolle että saadaan auto kuntoon. Tässä vaiheessa oli nimittäin moottori mennyt vikatilaan ja Skodan suurtakin suurempi kiihtyvyys oli vieläkin onnettomampi. Myös majapaikasta tuli ilmoitus että he lähtevätkin Saksaan, joten Jarno jäi kyydistä pois. Eli matka muuttuikin sitten tyttöjen viikonloppureissuksi. Ja Lysti aloitti myös just sopivasti juoksut. Joten auringonpilkut olivat siis todellakin kohdallaan. Osa tuli kahdeksalta, mutta tadaa, eihän se ollutkaan oikea osa. Joten sitten alkoi karmea puhelimen rämpytys ja kuumeinen etsintä, joka päättyi vajaan tunnin päästä siihen että osa oli korjaajalla kädessä ja yhdeksältä matka pääsi alkamaan.

Lysti on hieman ketkera, miksi mie en pääse?
Sitten auton nokka kohti Jyväskylää, sillä Aija oli ihanana luvannut että hoitaa Lilyn vielä ennen kisaan lähtöä. Kovin jumissahan tuo tuntui olevan, joten Aijan luokse ei todellakaan turhaan menty. Siitä muutaman stopin kautta Turkuun, ja olin jo päättänyt että Paimioon en enää aja, vaan käyn perjantaina eläinlääkärin luona tarkastuksessa. 13h myöhemmin olinkin jo majapaikassa, ja voitte muuten arvata että unta ei paljon tarvinnut herkistellä.

Koska aina voi ottaa skumppaa?



Perjantai-aamuna onneksi ei tarvinnut kisapaikalla olla vielä ihan kukon pierasun aikaan, joten nukuttiin pitkät yöunet ja aamun ensimmäinen etappi oli Lystin vieminen hoitoon. Lysti lähti viikonlopuksi viettämään aikaa sukulaisiin, eli Sarin, Tintin ja Oitiksen luokse. Sinne se iloisesti jäi touhuamaan, eikä tainnut paljon perään itkeskellä. Eläinlääkärin tarkastus piti sisällään muutaman askeleen verran ravia, ja saimme luvan jatkaa kentään tutustumiseen ja siitä maastoihin. Kenttään tutustuminen meni todella hyvin, Lily oli oikein rennon oloinen ja jäin hyvillä mielin odottamaan seuraavan aamun koitoksia. Entinen työkaveri tuli vielä miehensä kanssa iltaa istumaan, niin ei tarvinnut yksin koiran kanssa jurottaa. Olipa kiva nähdä pitkästä aikaa ja aika meni kuin siivillä!

Lauantaiaamuna seitsemältä oli meillä kokoontuminen huoltoaseman pihassa, jossa arvottiin jälkien ryhmät. Arvoin itseni toiseen ryhmään, ja saimme odottaa tunnin huoltamon pihassa. Arvoin meille maastonumeron 5, joka olikin myös meidän maaston sijoitusnumero! Ja Lilyhän sitten vielä oksensi aamuruokansa auton takakonttiin, joten tässä vaiheessa alkoi muuten oikeasti hieman pelko nousta kurkkua kohti. Koira kuitenkin vaikutti iloiselta omalta itseltään, ja meillä oli vielä muutama tunti ennen jälkien alkua, niin arvelin että katson koiran mukaan tilanteen.

Kisaajat valmiina tositoimiin
Jälki lähti ylämäkeen, ja maasto oli kohtuullisen haastavaa kalliota, rahkasammalta ja sisälsipä se yhden pyllylaskunkin. Lily otti omaan tuttuun tyylinsä takajäljen, mutta muuten puksutti menemään hyvällä innolla ja nosti itse kaikki 4 keppiä. Ja koska oli täysin oma itsensä, en nähnyt tarvetta keskeyttää kisaa. Seuraavana olikin tarkkuus, ja ihanat kanssakisaajat tekivät Lilylle harjoitusruudun enne suoritusta, että pääsin muistuttamaan ilmaisun tyylistä. Oltiin siis hinkattu tuota ilmaisua Krissen opettamalla tyylillä, ja viimeisimmissä treeneissä olikin jo hyvin varman oloisesti ilmaissut esineet. Meidän vuoron koitettua lähetin koiran ruutuun, ja se meni hyvin "onpahan ilmoja pidellyt" tyylisesti ruutuun, laittoi jo kyynärät melkein maahan, pomppasi ylös ja astui muutaman askeleen eteenpäin ja sitten meni maahan. Ja siellähän se oli, pienen pieni mutteri. Kylläpä olin muuten iloinen!

Sitten olikin vuorossa esineruutu. Ruutu oli tehty niin, että alkupää oli melko normaalia metsää ja lopussa mentiinkin hakkuuaukiolle. Lähetin Lilyn vasemmasta etukulmasta, ja se liikkui todella hyvin noin puoleen väliin ruutua, nosti nenän ja meni muutaman metrin pätkissä ihan takakulmaan asti, ja toi sieltä esineen. En ollut liikkunut kovin paljoa, koska näin aivan selvästi että koira oli hajulla. Seuraava lähetys, ja koira lähti taas hyvin etenemään ruudussa. Meni ihan takarajalle, ja alkoi sieltä tulla minua päin siksakkia tarkastaen hyvin ruutua. Aivan edessä keskellä olikin esine, josta sai hyvin hajun ja toi hyvin. Viimeinen esine tuli toisella lähetyksellä, se oli aivan oikeassa rajassa noin keskivaiheilla. Tämä oli se esine joka suurimmalta osalta jäi ilmaisematta. Enää en ihan tarkkaa ikaa muista, mutta muistaakseni jotain kolmen minuutin pintaan taisi olla kokonaisaika. Tässä vaiheessa aloin kyllä olemaan jo aivan onneni kukkuloilla!

Sateenkaaren päässä on huikeat maastopisteet?
Tässä vaiheessa pidettiin ruokatauko, ja sitten suunnattiin kohti pudotettua esinettä. Juttujen taso alkoi olla vähintäänkin levoton, ja täytyy kyllä sanoa että porukka oli aivan mahtavaa tässä kisassa. Totesinkin että ei ollut yhtään sellainen olo että oltaisiin SM-kisoissa, ihan tuntui kun oltaisiin oltu normi kyläkisoissa. Jokainen tsemppasi ja kaikkien onnistumisiin oltiin iloisia. Pudotetetun esineen rata meni metsäautotien viertä pitkin, ja tie oli sellainen hieman metsittynyt ja ohjasikin useamman koiran juoksemaan siihen, eikä radalle. Lily seurasi hyvin löyhästi, katsellen välillä Paimion maisemia, mutta piti paikkansa hyvin ja tiesin, että kyllä se silti keskittyy. Rata oli tietenkin sellainen että en todellakaan nähnyt koiraa joten pitkiltä tuntuivat sekunnit siitä kun koira katosi siihen kun se iloisesti lapanen suussa juoksi minun luo. Siinä vaiheessa kyllä meinas suusta päästä spontaani onnen kiljahdus! Melkein tasan 12h meni metsässä, mutta ei hemmetti että olin tyytyväinen tuohon neitokaiseen. Siellä se vaan tasaisen varmasti puksutti eteenpäin, tehden omaa hommansa varmasti ja iloisesti. Eikä se illallakaan ollut mitenkään erityisen väsynyt, ja ihan selkeästi olisi halunnut Lystin leikkikaveriksi.
Viimeistä osiota lauantaina viedään!

Sunnuntaiaamu valkeni erittäin vetisenä, ja minun mieltä jo kylmi ajatus a) märästä ja liukkaasta hakumetsästä b) märästä ja liukkaasta tottiskentästä. Varsinkin kun olin jo nähnyt vilauksen Paimion metsistä, ja pystyin hyvin arvaamaan millainen oli metsä hakuradalla. Ja sitähän se juuri oli. Aamulla tuomari totesi että turvallisuuden vuoksi näytölle ei sitten juosta (juuri kun olin saanut valettua Lilyyn uskoa että juokse vaan, niin miekin teen). Pyysin kanssakilpailijoita innostamaan koiraa radalle mentäessä, ja Lily lähtikin metsään häntä pystyssä ja itsevarmuutta huokuen. Etukulmat tarkisti hyvin, liikkuin koko ajan reilusti (Tuomarin makuun hieman liian reilusti) eteenpäin ja kolmannella lähetyksellä tulikin jo rullan kanssa. Ensimmäinen ukko oli vasemmalla umpipiilossa 50 metrissä, ja olisiko ollut jossain 50-60m kohdalla? Lähti hyvin näytölle mutta sitten mie tunari kämmäsin ojan yli hyppäämisen ja nykäisin tosi rajusti koiraa liinalla ja sehän pysähtyi tasan siihen paikkaan. Kääntyi ja tuijotti vaan. Eihän se montaa sekunttia ollut siinä seisonut, mutta jumaliste että aika tuntui pitkältä. Mielessäni vaan hoin "lähde nyt, näytä nyt, jookojooko" ja sitten neito kääntyikin ja jatkoi matkaa ihan ukolle asti. Tuomari sanoi että hän oli juuri ajatellut että nyt jos se ei lähde, hän keskeyttää, ja juuri sillä hetkellä koira oli käännähtänyt ja lähtenyt. Ja eikun keskilinjalle ja eteenpäin. Kisan järjestäjä ei ollut jostain syystä merkinnyt radan loppumista, ja lähetin Lilyn oikealle, ja siitä yliheittona vasemmalle, ja katsoin että tuon puskan takaa on hyvä lähettää oikealle. Samalla kyllä mietin että tuntuupa tämä rata hemmetin pitkältä, kun tuomari totesi että rata muuten loppuu just eikä melkein siihen. No hemmetin hienoa, sillä olin juuri sen puskan kohdalla. No eikun koira vaan läpi puskasta ja takakulmaan, jossa se ukko onneksi siis oli. Ja tälle näytölle ei ollut mitään ongelmaa mennä, pikemminkin liina tuntui olen tiukalla koko matkan ajan.

Ja niin se vaan neito tuossa tiukassa seurassa puksutteli maastossa VIIDENNEKSI! Aika käsittämättömän huikeeta. Olin kyllä niin hemmetin tyytyväinen koko suoritukseen, että kun lähdin autolla ajamaan kohti kisapaikkaa tirahti muutama kyynel taas silmäkulmaan. Ei ne lukemattomat metsässä vietetyt tunnit ole todellakaan menneet hukkaan!

Pahaenteisen helpolta näytti maasto
vielä tässä vaiheessa
Tottispaikalle saapuessa vettä kyllä satoi, mutta melko maltillisesti. Kävin tarkistamassa kentän kunnon, ja totesin että hienoa, tekonurmi todellakin imee vettä. Kenttä oli tuossa vaiheessa vielä melko kuivan oloinen. Söin muutaman grillimakkaran ja jututin kavereita. Kävin välillä aina auton käyttämässä että koira ei pääsisi kylmämään, koska olihan se kastellut itsensä hakumetsässä. Päätin että otan Lilyn kastumaan kun edellinen pari lähtee suorittamaan, ja teen sillä muutaman nostattavan treeninpätkän ennen suoritusta. Juha otti lelun minulta piiloon itselleen ja siinä vaiheessa kaatosade alkoi. Jo ennen kun pääsimme edes kentälle, alkoi minun "hieman se pitää vettä" takista tulla läpi, ja siinä vaiheessa kun astuimme kentälle se kenttä ei muuten enää todellakaan ollut kuiva. Lits läts kuului vaan ja tuntui kun olisin kävellyt isossa vesilammikossa. Ja tietenkin kenttähän ei sitten taas kerran ollut tarpeeksi iso kaaviolle, ja sehän toi omat haasteensa tottikseen. Olimme ensimmäisenä suorittamassa, ja seuruukaavion päähän päästyä tiesin että ei helvetti tässäkö tämä nyt oli. Koira katosi täysin tuohon märkään ja inhottavaan olotilaan, ja sieltä sitä ei vaan yksinkertaisesti saanut pois. Ainut liike jonka se teki hyvin, oli estenouto. Ja kuten eräs tuomari hyvin kuvasi Lilyn paikkamakuuta "hän katsoi että yrittääkö se hukuttaa itsensä tuohon lammikkoon". Joten siihen jäi meidän tulostavoitteet, ja olin kyllä todella pettynyt. Mutta minkäs sille voi, itsehän olen koiran kouluttanut. Lilyn motivaatio ei vaan kestä tottiksessa yhtään virheliikettä, vaikka se hyvänä päivänä tekeekin todella hyvin asiat. Nyt vaan ei ollut se hyvä päivä.

Väsyneitä mutta onnellisia. Nyt se olis ohi.
Eli tavoite jäi saavuttamatta, mutta täytyy vaan iloita noista onnistumisista maastoissa. Koska oltiin me silti suomen 9.paras koiruus, ja tehtiin hattutemppu, kolme lajia kisattu SM-kisoissa. Ei siihen ihan jokainen sesse pystykkään. Menin tottiksen jälkeen suoraan autolla, nakkasin koiran kyytiin ja ajoin sen kuivumaan majapaikkaamme. Mikä oli erittäin hyvä idea, sekä itse että koira oltiin alushousuja myöten läpimärkiä. Kenkien kuivumiseen meni 3 päivää!

Tuomareista on muuten pakko mainita. Sami Iso-Pahkala oli siis meidän maastotuomari, ja teki kyllä ison osan tuosta viikonlopun mukavasta fiiliksestä. Osasi olla tiukka, muttei mulkku. Ja Jani Heinilä, joka arvosteli tottiksen. Kiitos että yritit kovasti löytää siitä jotain hyvääkin. Ja Elina Mäkilä, EK:n ratamestari. Hienot maastot olit saanut etsittyä, ja hyvä talkolaiset kasattua! Puhmattakaan sunnuntain aamujumpasta, se oli hieno.

Ja olisitte nähneet Lilyn ilon kun Lysti tuli kotiin. Ihan onnesta soikeena juoksivat taloa ympäri.

Tyttöjen yhteisposeeraus
Joten kokonaisuudessa edelleen harmittaa toi tottis, mutta muuten kokemuksena aivan huikeeta, ja nähdä että kyllä meistä kuitenkin on tuollakin tasolla kisaamaan. Ja kiitos ihan mielettömästi kaikille jotka autoitte meitä pääsemään tänne asti, sillä tänä kesänä minulla oli ensimmäistä kertaa sellainen olo että minun kaverit ihan oikeasti tsemppaavat minua, ja kokevat että tämä on myös heille tärkeää. Joten kiitos Tanjat Remes ja Rouhiainen, mitä mie tekisinkään ilman teitä? Soile, ihan huikeeta että miulla on tuollainen lääkäri joka antaa kaikkensa. Jenna, silti mie en käsitä miten sie voit muuttaa takas Helsinkiin? Aija, viime hetken pelastava enkeli! Sari, joka jaksoi katsella mustaa ilopilleriä koko viikonlopun. Ja lukematon määrä muita kavereita, jotka tsemppasivat koko kisan ajan. Ja tietenkin Minna, harmi kun ei päästy käymään. Se olis ollut Lilylle ihan mahtava palkinto hienosta viikonlopusta. Puhumattakaan Jarnosta, joka taas kerran vietti aika monta iltaa, päivää ja viikonloppua yksinään.


Koko EK:n huippujengi tuomarista lähtien. Kaikkensa antaneina?












Ei kommentteja: